Karate Kid oli kova juttu 80-luvun puolivälissä. Nappulat heiluivat ala-asteen pihalla yhdellä jalalla seisten, kädet dramaattisesti sivulle ojennettuina. ”Kohta lähtee kurkipotku!” Kovimmat jätkät pyörähtelivät ja potkivat koulun seinää. Minä potkin palloa.

Oma esikoisepelini potki reilun vuoden palloa Turun Nappulaliigassa, mutta nyt laji on vaihtunut toisenlaiseen touhuamiseen. Jujutsu on kevään 2012 kuuminta hottia pihapiirimme seitsenvuotiaiden keskuudessa (n=2).

”Kato isä, mä teen maigerin!” kajahtaa tuulikaapissa kun palaan töistä. ”Haluaksä nähdä miten ukemi tehdään?” Pikkukakkonen katsoo isoveljensä vieressä silmät loistaen. Minä googlaan pyörähdysten perään mitä termit taas tarkoittivatkaan.

Yleensä veljekset äheltävät sohvalla keskenään ennen nukkumaanmenoa, kunnes ilta päättyy itkuun. Syy on onneksi usein minä, joka komennan nukkumaan, ei fyysinen loukkaantuminen. Henkisistä vammoista en ole ihan varma. Niitä pohditaan kolmenkymmenen vuoden päästä lanttumaakarin sohvalla.

Olin ajatellut, että isoveljeään ronskimpi Pikkukakkonen voisi pitää fyysisestä nuhjaamisesta. Enemmän isäänsä tulleen kontaktiaran esikoisepelin kohdalla yllätyin, kun hän innostui jujutsusta. Suurin vaikuttava tekijä oli varmasti naapurin poika. Kaverien vaikutus tekemisiin on suuri jo pienillä pojilla.

Olen ollut mielissäni lajivalinnasta. Siinä tulee hiki, se opettaa kehonhallintaa, kunnioitusta ja käytöstapoja. En yhtään ihmettele, että kamppailutaitoja on käytetty viime vuosisadalla Japanissa nuorison kasvattamisen välineinä. Aina se kioskilla syljeskelyn voittaa.

Eräs tuttu sanoi lapsia olevan kahta sorttia: kiusaajia ja kiusattuja. Hän sanoi pitävänsä parempana, että oma lapsi on ensin mainittua laatua. En tiennyt pitikö hän minua pilkkanaan vai puhuiko tosissaan, mutta lasten maailma on toki raaka. Ei liene siis pahitteeksi, että hädän tullen on tottunut lähikamppailuun ja osaa puolustaa itseään? Eihän sitä tiedä, milloin vastaan tulee tuttuni metodeilla kasvatettu korsto.

Omasta näkökulmasta eräs jujutsun hienous on siinä, etten ymmärrä kamppailulajeista tuon taivaallista. Tämä helpottaa suuresti sivusta seuraamista. Pallon potkimisesta jotain ymmärtävänä katsoin sitä sarveiskalvot verestäen. Jujutsun maailma on itselle uusi ja ihmeellinen, kuten pojallekin.

Minua ei voi kutsua senseiksi eli ohjaajaksi tai opettajaksi. Ainoa musta vyöni on puvun kanssa passaava nahkavyö. Ajattelin silti, että voisin omaksua Karate Kid -elokuvan Mr Miyagin muistettavimman ohjeen:

“Wax on, wax off. Wax on, wax off.”

Jujutsukaa harjoituksiin kuljettava auto kun likaantuu näin siitepölykautena niin nopeasti.

Ystäväni aavisteli Manchesterissa asuvilla olevan mahtavaa, kun Valioliigan kärkisijat jaettiin kaupungin seurojen kesken. Väittäisin punaisen puolen kaupungista pidättävän itkuaan ja teroittavan veitsiään ilosta hihkumisen sijasta.

Olen törmännyt samaan väärinajatteluun aikaisemminkin. ”Olen turkulaisen jalkapallon ystävä, ja siksi toivon sekä Interin, että Tepsin menestystä.” Lauseen kuullessani tuumaa kebab tarttua kurkkuun.

Keskinäinen kilpailu edistää kaupungissa tehtävää jalkapallotyötä, ja vahvistaa -kulttuuria, mutta kokonaisuuden näkeminen kuuluu virkamiehelle, ei jalkapallofanille. Jos kyseessä on yksi ja sama henkilö, tulee työminä ja jalkapallon ystävä itsessä erottaa toisistaan.

Fanin kuuluu olla yksisilmäinen kyklooppi. Paikallispelien hienous on niissä voimakkaissa tunteissa, joita syntyy kun yhtä aikaa toivoo oman joukkueen pärjäävän, ja samalla pelkää pahimman vihulaisen voittavan. Jalkapallo-ottelu muuttuu mielessä veriseksi taisteluksi, jossa vääränvärisen paidan pelaaja ja hänen joukkueensa edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on vikana.

Mikään ei ole jalkapallon saralla makeampaa kuin paikallistaiston voittaminen. Molempien jengien maalien tuulettaminen kuuluu lapsille ja muille holhouksenalaisille. Aika harva sinivalkoinen muovisarvipääviikinki ihasteli eilen Jaffalassa jenkkien maalikarkeloita. Vaikka osaa heistä voisi pitää holhottavina.

Manchesterissä kaupunginisät, -äidit ja matkailunedistämisestä vastaavat ovat varmasti virkansa puolesta tyytyväisiä. Omasta kaupungista löytyy kaksi sarjan parasta joukkuetta. Mutta mikäli jalkapallo merkitsee muutakin kuin kaupungin tunnettuuden lisäämistyökalua, on ajatus outo. Manchester is not United City.

Turun ilmassa on koivun siitepölyn lisäksi varovaista toiveikkuutta paikallisten seurojen pärjäämisen suhteen. Inter on ollut kauden alussa odotetun vahva, ja Tepsi huohottaa kärjen niskaan ohuesta ringistään huolimatta. Kannattaja hellii jo mielessään mitalihaaveita ja -kahveita.

Veikkausliigakausi on alkutaipaleella, joten on mahdotonta sanoa varmuudella, mitkä joukkueet kisaavat lokakuun mudassa mestaruudesta. Jos päätöskierroksella kärjessä ovat tasapistein Inter ja TPS, niin kuvio olisi samanlainen mitä eilen Brittein saarilla.

Vastoin kaikkia odotuksia, oli City puppeloida oman kotiottelunsa putoamistaistossa räpiköineelle QPR:lle. Siirryttäessä erotuomarin antamalle yliajalle, oli City vielä 1-2 tappiolla. Tämä oli hyvin tiedossa Sunderlandissa, jossa United hoiti oman leiviskänsä. Tulos olisi tarkoittanut mestaruuden karkaamista Unitedin leiriin, jonka kannattajilla ilo oli jo ylimmillään ja housut kosteina onnesta, jännityksestä ja lagerin lipityksestä.

Tikkari nykäistiin viime hetkessä pois punaisten paholaisten kielen ulottuvilta. City teki lähes ennenkuulumattomalla tavalla kaksi maalia yliajalla, ja vei mestaruuden vaaleansinisille. Tappion kalkki on katkeraa, korkealta putoaa kovaa, hopea hävitään ja tusina muita suuttumaan saavia sanontoja.

Mestaruuden lipsahtaminen yliajan viime minuuteilla naapurille on sydänkohtauksen ja korkeampien voimien kiroamisen paikka. Yhtälöstä ei puutu kuin Maradonan jumalan käsi. Hetkinen, ratkaisumaalin teki argentiinalaisen puolijumalan vävypoika, joten jotain mätää siinä täytyy olla…

Tuollaisessa tilanteessa on aika vaikea iloita kanssakisaajan puolesta ja oman kaupungin jalkapallon pärjäämisestä. Pikemminkin suusta pääsee perkele tai muu isoilta pojilta opittu voimasana.

Jos vastaava tapahtuisi Turussa, niin ärräpäät kaikuisivat varmasti. Täällä tosin voisin lohduttautua ajatuksella siitä, että suurinta osaa turkulaisia asia ei koskettaisi millään lailla.

Makkara-areenalla kun pelattaisiin lätkää taas lauantaina.