Olen kerrostalokakara, lähiöiden lapsi. Kasvanut, varttunut ja elänyt käytännössä aina kerrostalossa. Traaginen tausta vaikuttaa tarinoihini, vaikka niissä eivät narkomaanit esiinnykään.

Pidän kerrostaloasumisesta. Ensimmäisenä etuna päähän pälkähtää anonyymiys. Toisena mieleen tulee isännöitsijä tai isännöintiyhtiö. Kolmas positiivinen puoli kerrostaloasumisessa on parveke.

Kerrostalossa asuminen mahdollistaa anonyymiyden. Ihmiset asuvat samassa taloyhtiössä, jokainen pyrkii käyttäytymään hillitysti ja muita häiritsemättä, ja liikaa tuttavallisuutta vältellään. Vastaantulevaa tervehditään, mutta kotioven sulkeutuessa astuu palaan omaa maailmaa. Kuulostaa erittäin varsinaissuomalaiselta.

Ulkoistettu pihan- ja kiinteistönhoito on myös minun mieleeni. Mikäli yöllä on satanut puoli metriä nuoskalunta, ei minun tarvitse lähteä kolaamaan pihamaata puhtaaksi. Mikäli talo kaipaa remonttia, en minä ole ainoana maksajana kustantamassa työkaluja, materiaaleja ja remonttireiskaa. Tai yrittämässä itse paikata vuotavaa kattoa. Voin halutessani toki kolata pihamaata ja kitkeä istutuksien juurelta rikkaruohoja, mutta valinta on minun.

Kaipasin edellisessä asunnossamme eniten parveketta. Etenkin kesäisin se on ylimääräinen ulkoilmahuone, jonne voi vetäytyä lukemaan kirjaa kylmän cokis-lasin kera. Lehmustieltä tuo puuttui, mikä näkyi ja tuoksui asunnossamme hikisinä nappulatossuina. Nyt tilanne on toisin, ja tämänkin tyhjänpäiväisyyden runko on rustattu parvekkeelle porottavassa auringonpaisteessa, lepotuolissa löhöillen. Silkkaa parhautta, tai auringonpistoksen tuotosta.

Kunnon suomalainen omakotitaloasuja tai rivitalokansalainen saattaa nyt älähtää siellä virtuaalisessa takarivissä. Kyllähän anonymiteetti, pihatöiden ulkoistus ja ulkona lukeminen onnistuu muissakin asumismuodoissa. Kyllä, kyllä. Mutta tuolloin minua aina vaivaa enemmän tai vähemmän huono omatunto. Se kun kolkuttaa nuoren isän takaraivossa ihan riittävästi ilman pitkäksi kasvanutta nurmikkoakin.