Lapsena kaatosateen määritelmä oli yksinkertainen. Jos vettä satoi niin lujaa, että pisarat näyttivät poukkoilevan ylös asfaltista, oli kyseessä kaatosade. Etenkin kesähelteillä oli kaatosateeseen aivan välttämätöntä päästä juoksemaan pelkissä uimahousuissa kavereiden kera.

Sain palasen verran takaisin tuota lapsenintoa ja poikamaista kisailua kaahatessani mäkiautoilla pari viikkoa sitten Kouvolassa. Kevyt naureskelu peitti alleen kavereiden kesken kasvavan kilpailuvietin ja jännityksen. Olimme taas hetken kuin pienet pojat mäkiautojensa kera.

Lapsuuden maut, tunteet ja tuoksut tulvahtivat mieleen pysähtyessäni paluumatkalla Helsingin Lauttasaaressa. Kahlasin ystäväni kanssa matalaa vedenalaista särkkää pitkin muutaman kymmenen metrin matkan pienelle saarelle eväitä syömään. Grillattu broilerin koipireisi ja kylmä cokis maistuivat meri-ilmassa poikkeuksellisen hyvältä.

Tummeneva taivas ja uhkaava ukkonen pakottivat meidät paluumatkalle turhan nopeasti. Emme ehtineet kesäisen ukkoskuuron alta, vaan kirmasimme paljain jaloin pitkin rantakallioita. En edes muista milloin viimeksi olisin juossut jalkapohjat arkoina kuumuutta hohkaavalla asfaltilla, sadepisaroiden ropsahdellessa hartioille.

Vastaavia kokemuksia, jotka ovat kaiken hyvän lisäksi myös maksuttomia, täytyy muistaa antaa myös omalle jälkikasvulle. Uskon niiden tarjoavan voimakkaampia ja pysyvämpiä positiivisia muistijälkiä mitä täysi huoneellinen ostettuja leluja tai muu materia. Mastercardin mainoksen mukaisesti: priceless.

Aikuisen arkea eläessä sitä tuppaa unohtamaan ne pienet asiat, joista nautti suunnattomasti lapsena, ja joista voisi yhä saada suunnattomasti iloa ja virtaa omaan ja läheistensä elämään. Hektisiä elämän ruuhkavuosia elävälle paluun lapsuuden huolettomiin hetkiin saattaa hieman yllättäen tarjota juuri se kaatosade, jota on aiemmin kironnut.