Stereoissa soi Tuottaako taantuma suurta taidetta? Luoko nälkä nälkää? Onko edessä huikeita musikaalisten mestariteosten vuosia?

Radio Rockin Heikelä & Linnanahde fiilistelivät vuoden 1991 olleen ”järjettömän hyvä musiikkivuosi”. Herrat herkistelivät miten silloin julkaistiin kokonaisen sukupolven ääneksi nostettu Nirvanan Nevermind, Pearl Jamin Ten, Metallican ”musta albumi” ja U2:n Achtung Baby. Red Hot Chili Peppersin Blood, Sugar, Sex, Magikin massiivinen hitti Under the Bridge löytyi joka jannun C-kasetilta.

Samaan syssyyn radiopersoonat pähkivät millaista musiikkia tänä päivänä tehdään. Ei kuulemma oikein napostellut. Kolmenkympin hujakoilla olevat miehet eivät vain huomanneet todeta olleensa itse 90-luvun alussa herkässä ja vaikutteille alttiissa iässä, jolloin rokkikin kolahtaa kovempaa.

Jos teini-ikä luo rakkaita levysuhteita, niin myös suurinta tiedettä ja keksintöjä tehdään kirjaimellisesti nälkäisinä nuorina. Muistan lukeneeni faktaa siitä, että merkittävä osa myöhemmin Nobelin palkinnon saaneista tieteentekijöistä on tehnyt keskeisimmän, ja sittemmin arvostettuun palkintoon johtaneen, keksintönsä hieman alle kolmekymppisenä heikosti toimeentulevana tutkijana.

Sama taitaa päteä myös musiikintekoon. Moni legendan asemaan noussut rockmuusikko kun on päättänyt päivänsäkin jo 27-vuotiaana.

Nälkä ja maailmalle näyttämisen tarve tuppaavat väljähtämään avatun kolapullon lailla seesteisessä vanhuudessa. On tietysti kyseenalaista määritellä reilu kolmekymppinen vanhukseksi. Toisaalta, ikämiessarjat alkavat urheilussa jo 35-ikävuodesta. Portit karkailevan virtsan -tuoksuisiin rientoihin avautuvat kovin pian myös itselleni.

Takaisin asiaan eli suuren taiteen ja tieteen tekemiseen. 70-luvun alussa öljykriisi ravisteli maailmaa ja samaan aikaan luotiin täysin uudenlaista musiikkia. Esimerkkinä siitä pyörii soittimessani työkaverini (ja tuhannen muun musiikista minua enemmän ymmärtävän) puhki kehuma Pink Floydin teema-albumi Dark Side of the Moon. Ensi kuuntelemalta levy on tyypillistä progerunkkausta, mutta miettiessä sen syntyajankohtaa, on levy ollut todella käänteentekevä.

90-luvun taitteessa maailma kuohui kommunismin ja Berliinin muurin kaatuessa. Suomea ravisteli syvä lama, ja grungen synkkyys tiivisti miljoonien X-sukupolven nuoren tunnot. Itsekin koin Eddie Vedderin yhden sortin messiaaksi raahustaessani Lausteen lähiön katuja ja kujia.

Nyt puhutaan taas maailmanlaajuisesta taantumasta, jonka epäillään etenevän ehdaksi lamaksi. Uskonkin esiin nousevan seuraavien parin vuoden aikana uusia nimiä, jotka luovat musiikin käärmeennahan pythonin lailla.

Taantuma voi kääntyä myös voitoksi. Pahimman laman kouriin todennäköisesti ajoittuva Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 voi kääntyä Turulle positiiviseksi pakon ruokkiessa nälkäisiä taiteentekijöitä tekemään jotain todella poikkeuksellista. Kenties myös kaupallisuus sekä suuri tiede ja taide löytävät toisensa hedelmällisellä tavalla?

On selvää, että minuun, Heikelään tai Linnanahteeseen uusi musiikki tuskin iskee samalla tavalla mitä teineihin, sillä peilaamme sitä aiemmin kuulemiimme mestariteoksiin. Me olemme koskemattomuutemme jo menettäneet.

Linkit:
Radio Rock – Heikelä – Linnanahde Korporaatio