Iltasuihku, työasiat pyörivät päässä, mutta silti on vaikea saada kiinni siitä kultaisesta ajatuksesta jota työtehtävän osaratkaisu kaipaa. Mielessä pyörii työ, mutta ei tehtävä. Mistä on kyse? Oman työn tai pikemminkin sen jatkumisen murehtimisesta. Pätkätyöläisen arjesta.

Kertaakaan lyhyen työhistoriani aikana ei aamulla ole tarvinnut ajatella rahaa töihin lähtiessä. Raha ei ole se tekijä, joka motivoi minut töihin. Mielekäs, haasteellinen työ kiinnostavine tehtävineen ja sen ympärillä pyörivine ihmisineen on se voima, joka pistää tekemään. Silti raha on eräs erittäin merkittävä tekijä elämän yhtälössä. Ilman rahaa ei tule toimeen, joten palkkatyötä on tehtävä. Vapaaehtoistyö ei siis riitä, vaikka siitä saisi henkistä tyydytystä kahmalokaupalla.

Toisaalta, miten kauan sitä jaksaisi tehdä itseään täysin palkinnotta jättävää työtä vain siitä saatavan rouhean rahallisen korvauksen palkitsemana? Ei kovin kauaa, sanoisin. Siinä mielessä ne harvat, jotka ovat saaneet omasta harrastuksestaan itselleen ammatin, josta vieläpä maksetaan hyvin, voivat taputtaa itseään harteille. Joka päivä. Terveisiä vaan Selänteen Teemulle ja Forssellin Miklulle.

Suurin osa meistä tavallisista ihmisistä tekee työtä, johon ovat tavalla tai toisella ajautuneet. Osa määrätietoisemman ja suoremman polun kulkeneina, osa melko päämäärättömältä tuntuneen ajelehdinnan seurauksena. Merkittävä osa meistä on silti työhönsä tyytyväisiä, kuten minäkin. Sisältöön kyllä, mutta jatkuvaan määräaikaisuuteen en.

Nykyinen tilanne onkin lähinnä tragikoominen. Työni on aivan mahtavaa; saan periaatteessa tehdä sitä mitä haluankin; tutkimustyötä jonka sisältö on mielekästä, ja resurssitkin työn tekemiselle ovat kunnossa. Puitteet ovat siis kunnossa, mutta työsuhteen kestosta ei koskaan tiedä. Tämänhetkinen työsuhteeni päättyy sopimuksen mukaan syyskuun lopussa, mutta jatkunee näillä näkymin marraskuun loppuun. Maaliskuussa työsuhde oli katkolla toukokuussa, mutta sen hetkisen tietämyksen mukaan työn piti jatkua vuoden 2004 toukokuun loppuun. Nyt tämän vuoden marraskuun jälkeinen aika on taas täysin auki.

Periaatehan monessa paikassa on, että töitä kyllä riittää mutta ei rahaa. Joten töitä saa tehdä, jos tuo rahat omasta takaa. Hieman kuten heikoimpien formulatallien kuskeilla: pääset huristelemaan Minardilla jos tuot mukanasi muutaman miljoonan verran öljynvaihtorahaa.

Vaikka en minardikuski olekaan, tuntuu minunkin kypärääni huutelevan parin pikkupirun muodostama tallijohto tiukkoja komentoja. Ensimmäinen karjuu akateemisen kunnianhimon riivaamana jatkamaan kohti tohtorinhattua, toinen vaatii siirtymään eteenpäin työuralla. Tämän kakofonian keskellä kolmas kiristää vielä elämän realiteeteilla: asuntolaina pitää maksaa, vaimo opiskelee vielä, parisuhde kuolee etäsuhteessa tehokkaasti ja vakituisen työsuhteen saaminen tältä talousalueelta tuntuu tänä päivänä pelkältä urbaanilegendalta. Pääkaupunkiseudun kirkkaammat työvalot saavat siis jäädä, ja tohtorinhatusta saan luultavimmin nauttia tulevaisuudessa vain vaimoni pään koristeena.

Jäisivätpä isot ikäluokat jo eläkkeelle. Tätä toivoo lisäkseni varmasti moni akateeminen nuori. Kyseenalaista tietysti on, voiko sitä ylipäätään enää tituleerata itseään nuoreksi. Mittari rapsahtaa taas pikapuolin yhden vuoden eteenpäin, ja 28 ikävuoden jälkeen sitä ei välttämättä ole enää nuori lupaus. Ainakaan jalkapallomanageripeliä pelatessa kyseisen ikäinen pelimies on parhaassa peli-iässä, mutta ei välttämättä ole enää hankinnan arvoinen. Ellei sitten ole maalivahti, jota minä en todella ole. Tämän liukkaan kärkimiehen parhaat vuodet ovat tainneet jäädä edesmenneille pelikentille nilkkojen revenneiden ligamenttien myötä.

Joka tapauksessa kaikenlaisten formulakuski- ja jalkapalloilijavertausten jälkeen tästä kolumnista ei paljoa jäljelle jää. Pätkätyöläisen arki jatkuu. Mielenkiintoista onkin nähdä, onko marraskuun jälkeinen pätkä työttömyyttä vai työtä.