Jokin aikaa takaperin lueskelin mainiota Hesarin sunnuntainumeroa, jossa pohdittiin muistaakseni savolaisten tapaa käyttää kieltä tietyssä mielessä kertakäyttöisesti. Ideana siis on, että puheeseen kehitetään erilaisia epäsanoja, joita kieli ei oikeasti tunne, mutta joiden merkitys lauseen yhteydessä on ymmärrettävissä niiden muodon mukaan. En nyt pysty muistamaan, mitä täsmällistä termiä tästä tavasta käytettiin, mutta väliäkö hällä.

Tekstissä käytettiin eräänä esimerkkinä valtakunnalliseen julkisuuteen noussutta tapausta, jossa eräs sanomalehti oli tuomittu vahingonkorvauksiin pitserian hyväksi ilmeisesti erään toimittajan arvosteltua ravintolasta saamaansa pitsaa epäsanalla, josta kuitenkin henki selkeästi loukkaava sävy. Tähän tapaan: eteeni kannettu pitsa oli melkoinen rätkäle. Jokainen ymmärtää heti, ettei rätkäleellä viitata mihinkään gourmet-kokemukseen.

Tunnistan itsestäni piirteitä tietynlaisesta savolaisuudesta, vaikka sukuni ei kummaltakaan puolelta ole siltä suunnalta kotoisin. Myönnän näet mielihyvin pitäväni kielellä leikittelystä, ja paikka paikoin eräänlaisten kertakäyttösanojen keksiminen ja lauseisiin liittäminen on huvittavaa. Ainoa ongelma on vastapuoli, eli tapa toimii lähinnä niiden ihmisten parissa, jotka tuntevat minut hyvin, ja jotka joka tapauksessa tietävät asiayhteyden josta puhutaan. Savolaisittain sanottuna: puhuessani vastuu siirtyy kuulijalle.

Toinen vakituinen keskustelunaihe niin sanomalehtien palstoilla kuin muuallakin medioissa on nuorten kielenkäyttö. Sen törkeyttä taivastellaan ja köyhyyttä kauhistellaan. Myös englanninkielestä otettavien lainasanojen käyttöä kiroillaan, ja sitä pidetään varmana merkkinä kauniin suomen rappiosta. Kyllä Agricola nyt kääntyy haudassaan.

Olen osittain eri mieltä. En tietenkään tarkoita sitä, että vitun lisääminen joka kolmanneksi sanaksi on komeata ja osoittaa nuorilta rikasta kielellistä mielikuvitusta, päinvastoin. Tarkoitan sitä, että kieli kehittyy, ja siinä tapahtuu koko ajan evoluutiota, halutaan sitä tai ei.

Kuten oikea biologinenkin evoluutio, on kielen kehityksestä väärin sanoa sen kehittyvän jumalallisella johdatuksella kohti parempaa, saati täydellisyyttä. Jokainen uusi sukupolvi, ja lyhyempikin ikäero ihmisten kesken saa aikaan uuden kielenkäyttäjien sukupolven joka mutatoi kieltä. Tietyssä mielessä erityisesti murrosikäiset ovat eräänlaisia voimakkaita mutageenejä, jotka tekevät jatkuvasti virheitä kielen DNA-ketjuun, joiden vaikutuksia sitten pyritään valtaapitävän järjestelmän puolesta torjumaan. Mielipidepalstojen kielipoliiseja voi siis verrata mekanismiin, jonka avulla solu korjaa proteiinien ja nukleiinihappojen synteesissä tapahtuneet virheet.

Vanhemmiten taipumus käyttää kieltä "väärin" vähenee, päinvastoin mitä solujen proteiinisynteesissä tapahtuvien virheiden määrä, ja suuri osa ihmisistä tottuu käyttämään enemmän tai vähemmän "oikeaa" kieltä. Vahvimmat evolutiiviset muutokset eli uudet sanat ja sanonnat ovat kuitenkin saattaneet selvitä pelkän nuorison suusta myös valtaväestön käyttöön tullen siten osaksi hyväksyttyä valtakieltä. Osaksi kielen DNA-sekvenssiä ja jopa Suomen Kuvalehteä.

Täysin perusteettoman väitteenä esitän, että kielellä leikittely on tyypillistä juuri ystävien kesken ja tutussa porukassa. Minulla on tapana erään ystäväni kanssa kehittää yhteiseen keskusteluumme tietynlaisia uusiosanoja, jotka tosin usein pohjaavat väännöksiin jostain toisesta kielestä. Tässä mielessä meitä voi pitää samanlaisina suomea raiskaavana murrosikäisinä, jotka vääntävät esimerkiksi englannista köyhiä termejä, vaikka toimivia käännöksiäkin olisi käytettävissä.

Eräänä esimerkkinä käy termi "sulkuttaa", jonka kumpikin meistä ymmärtää heti synonyymiksi sanoille valittaa, ruikuttaa, rutista, murjottaa, olla tyytymätön tuomarin päätökseen. Ulkopuolisen on vaikeata ymmärtää mitä termillä tarkoitetaan, sillä termi on melkoisen kaukaa haettu johdos.

Meidän kannalta kuvaavaa kaiketi on, että termin historia johtaa ranskalaiseen jalkapalloilijaan nimeltä Nicolas Anelka. Hän sai Brittein saarilla itselleen englannin- ja ranskankielistä yhdistetyn lempinimen Le Sulk, ollessaan lähes aina huonotuulisen oloinen. Sulk on luonnollisesti englanninkielen sana, josta lempinimi on johdettu.

Toisena hauskana esimerkkinä tietynlaisesta uudissanasta on retroseksuaali. Reilu pari viikkoa sitten opiskeluaikaiset kaverini olivat kanssani äheltämässä salilla, ja viettämässä sen perään kuntoilun positiivisia vaikutuksia tasapainottavaa iltaa. Keskustelu kääntyi viime vuonna yhdeksi muotitermiksi muodostuneeseen sanaan metroseksuaali, jolla siis viitataan uudenlaiseen miesmalliin, jota popikoni David Beckham edustaa puhtaimmillaan.

Taivastelimme omaa metroseksuaalisuuden puutetta itsessämme, ja päädyimme siihen johtopäätökseen, että moni meistä on miehinä lähempänä retroseksuaalia. Samaan tapaan miten nyt pinnalla oleva retrorock hakee esikuviaan menneiltä vuosikymmeniltä, saattaa osa tämän päivän miehistä katsoakin kaiholla takaisin viime vuosisadan puolelle. Aikaan, jolloin miehenä oleminen ei ollut aivan samanlaista odotuksien ristipaineessa rimpuilua mitä tänä päivänä. Itse en välttämättä allekirjoita kumpaakaan termiä omalla kohdallani. Muut määritelkööt sen puolestani jos tuntevat sille tarvetta.

Joka tapauksessa retroseksuaali on taas esimerkki sanasta, joka on keksitty ystävien parissa, ja joka ei todellakaan ole oikeaa suomea. Tästä huolimatta sillä saattaisi jopa olla mahdollisuuksia kestää kielessä ja nousta jopa osaksi valtaväestön kielenkäyttöä. Itse asiassa sen tietyllä ajankohtaisuudella ja merkityksellä saattaisi olla jopa käyttöä yhteiskunnallista keskustelua käytäessä. Pitäisiköhän ehdottaa sitä uudissanaksi? Vapise Mikael Agricola! Luomasi kieli kohtaa uuden ja vahvan mutageenin. Retroseksuaalin miehen.