Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan. Tosin Saksan panssarijoukot olisivat halvaantuneet Pohjois-Afrikan aavikoilla tehokkaasti ilman sotamarsalkka Erwin Rommelin johtajankykyjä. Manchester Unitedilta puuttuu nyt oma telaketjujohtaja. Numero 16, sweet sixteen, we miss you.

Roy Keane. Palavasilmäinen irlantilainen on aina jakanut mielipiteitä. Omat ovat rakastaneet varauksetta, ja vieraat inhonneet intohimoisesti. Harva jalkapallon ystävä suhtautuu mieheen välinpitämättömästi, eikä kukaan ole kiistänyt miehen taitoja, saati merkitystä joukkueelleen. Klassinen pelaaja, jonka haluaisi pihapeleissäkin omalle puolelleen, jotta häntä vastaan ei tarvitsisi pelata.

 

Keano herätti tunteita aiheesta. Ajoittain lähestulkoon psykopaatilta vaikuttaneen puolustavan keskikenttämiehen taklauksia ei välillä voinut puolustella millään tavalla. Ei vaikka olisi katsonut peliä ja maailmaa miten ManUnpunaisten lasien läpi. Mielipidettä voi kysyä vaikka Manchester Cityssä pelanneelta Alf-Inge Hålandilta, jonka sääriluun Keanen mielipuolinen "taklaus" mursi todella ikävällä tavalla. Tarkoituksella, kuten Keane myöhemmin muistelmissaan paljasti!

 

Keane lähti "vapaaehtoisesti" Manchester Unitedista. Todellisuudessa hän ajautui kanssapelaajiaan arvostelevilla suorasukaisilla lausunnoillaan hullun skotin eli manageri Alex Fergusonin kanssa liikaa poikkiteloin. Kukaan ei ole seuraa suurempi, ei edes kapteeni Keane. Totuus tekee kipeää. Fergusonin tapauksessa niin kipeää, että omiaan jyrkin sanakääntein arvostellut Keane sai lähteä.

Mies voidaan huoletta laskea Old Traffordin legendojen joukkoon. Kaksitoista vuotta menestystä, loputonta voitonjanoa ja hillitöntä itsensä ja oman joukkueen piiskausta tuottivat tulosta, mainetta ja mammonaa. Harvalla on esittää samanlaista meriittilistaa mitä Keanolla.

Keanella pysyi menestyksestä huolimatta intohimo lajiin. Kaikesta saavuttamastaan huolimatta hän ei voinut ymmärtää nuoria keikareita, jotka tuntuivat olevan kiinnostuneempia omista autoistaan, vaatteista, kelloista ja muusta kiiltävästä kuin sydämellä pelaamisesta kuraisilla Koillis-Englannin kentillä. Intohimosta voittaa. Tämä saattoi olla suuri syy miehen lähdölle seurasta. Suuren suun ohella.

Yksi pelaaja lähti, so what? Äijähän oli jo 34-vuotias. Mitä annettavaa sillä olisi enää edes ollut seuralle?

Niinpä. Ikäloppu tai ei, Keanoa tuli kovasti ikävä katsoessani Mestarien liigan ratkaisevaa alkueräottelua Benficaa vastaan. Kaikella kunnioituksella Alan Smithiä kohtaan, josta ilmeisesti ollaan kasvattamassa Keanelle korvaajaa keskikentän pohjalle, ei Leedsistä tulleella entisellä kärkimiehellä ole muuta yhdistävää tekijää Kapteeniin kuin satunnaiset vintin pimenemiset. Vastaavanlaiseksi voittavaksi puolustavaksi keskikenttämieheksi, johtajaksi, Smithistä ei näytä olevan.

Christiano "Show Pony" Ronaldo, kuumapäinen Wayne Rooney, edellä esitelty Alan Smith, hidas ja kankea John O´Shea ja huumediileriltä näyttävä Rio "Snoop Dogg" Ferdinand. Varmasti hyviä, elleivät jopa loistavia nuoria pelaajia, mutta he tarvitsisivat rinnalleen johtajan, innoittajan, rauhoittajan, raatajan ja piiskaajan, joka osaa rytmittää peliä sekä kitkeä pelistä pois turhat typeryydet.

Luojalle kiitos Paul Scholesista ja hänen ylivertaisesta pelisilmästään sekä Ruud van Nistelrooyn häkellyttävästä maalivainusta. Ilman heitä nykyinen Man Utd olisi jo liikaakin yritysvieraidensa näköinen joukko #%&¤:n katkarapuvoileivänsyöjiä, jotka eivät tajua jalkapallosta mitään, kuten Roy luultavasti asiaa kommentoisi. Tai saattoi sanoakin ennen pukukopista poistumistaan.

Captain, my captain. Taitavia, tsemppaavia ja taistelevia pelaajia on maailma täynnä, mutta mistä löytyisi uusi nuori Roy Keane? Luultavasti myös purukumia alituisesti mässyttävä manageri Ferguson tietää tämän. Eikä vanha skotti nuku öitään hyvin. Hullu irlantilainen sen sijaan luultavasti nauroi koko keskiviikkoillan jo harmahtavaan parransänkeensä, ja nukkui yön kuin tukki.

Minä sen sijaan nukuin kuin vauva. Itkien ja potkien. Kuvitteellista palloa Benfican verkkoon.