Oletko ollut muutaman viime vuoden aikana seminaarissa, workshopissa tai vastaavassa, jossa on käytetty ns. Learning Café –tekniikkaa työnteon muotona? Käsi rohkeasti vain pystyyn. Ei siinä ole mitään häpeämistä. Jep, jep, kuten Sauli sanoisi.

Learning Caféssa kierretään oman ryhmän mukana pöydistä toiseen, kirjoitetaan työn aiheena olevia ajatuksia tai niiden tynkiä pöytäliinoihin, ideoidaan eli "brainstormataan" vaikka väkisin ja yritetään oppia ja miettiä ratkaisuja käsiteltäviin haasteisiin. Tarkoituksena on saada esille yhteisön kollektiivinen älykkyys dialogin eli vuoropuhelun kautta.

Learning Café perustuu ajatukselle, että ihmisillä on jo valmiiksi sisällään se viisaus ja luovuus, jonka avulla he voivat kohdata vaikeimmatkin haasteet. Vaikka tämä saattaa skeptikon korvaan kuulostaa naurettavalta, niin kyseessä on sangen tehokas tapa tehdä töitä mikäli sessiot on organisoitu ja ohjeistettu huolella sekä työn tulokset osataan summata osallistujien harakanvarpaista taitavasti. Taitolaji.

Meillä kotona on nykyään meininki kuin paremmassakin hypetys-workshopissa. Näinä päivinä vuoden iän saavuttavan pikkupojan meno on innostunutta, kämppää ympäri kohelletaan vanhempien käsistä vielä hieman tukien, puheen tapaista höpötystä tulvii suusta ja pöytiin piirreltäisiin jos vain kynä pysyisi paremmin kädessä. Nyt ideoinnin merkinnät jäävät lähinnä liimamaisesti kernin pintaan taputeltaviksi puurotahroiksi. Oppimista silti kaikki tyynni.

Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Vasta ns. taaperoikää lähestyvän mukeron elämän touhuja on silti aika helppo verrata työelämään ja organisaatiopsykologiaan. "Organisaation tuki yksilön kasvulle", "henkilökohtainen arvokehitys", "arvoevoluutio" ja muut kovan luonnontieteilijän tai taipumattoman insinöörin korvaan helposti humanistihöpinältä kuulostavat termit ovat lähes yksi yhteen meillä keittiössä ruoanlaiton, syömisen ja lehden lukemisen rinnalla toteutettavia juttuja. Vai pitäisikö puhua omasta Learning Caféstamme?

Kotonamme näkyy, jos ei työelämässä olevien vanhempien käyttäytymisessä, niin ainakin jälkikasvun touhuissa tulevaisuuden työelämän tarvitsemat arvot, mikäli asiaa enemmän pähkineiden mietteitä on uskominen. Luottamus, ilo, leikkimielisyys, mielen vapaus, luovuus, uteliaisuus, kohtuullisuus ja into ovat kuulemma niitä arvoja, joiden mukana suomalaiset työyhteisöt joko nousevat tai kaatuvat. Luovaa hulluutta perätään hullun lailla.

Kotimme yhteisökulttuuri tai arvoevoluutio ja pikkupojan henkilökohtainen arvokehitys näkyy mm. siinä, että Patrik luottaa (vielä) vanhempiinsa, vaikka poika joka aamu päiväkotiin raahataankin, on poikkeuksellisen iloinen, leikkimielinen, innokas ja utelias laittamaan kaikkea uutta ja ihmeellistä omaan suuhunsa. Poikahan on valmis tulevaisuuden työelämän uraputkiraketti! Pitäisiköhän työelämässä myös osata jotakin?

Osaamista ja sen merkitystä hoetaan luovuuden lailla menestymisen edellytyksenä. Suomi elää osaajista, ja vähäväkisen maan jokainen älynväläys on hyödynnettävä! Mitä sitten pitäisi osata, se on eri asia. Meillä on siis vajaa yksivuotiaassa pojassa lähestulkoon kaikki menestyjän piirteet, mutta valitettavasti hän osaa vasta repiä kirjoja vauhdilla hyllystä, likaisia vaatteita pyykkikorista ja levittää leluja tehokkaasti ympäri olohuonetta. Mitä kehittämisen asiantuntijat ja liikkeenjohdon konsultit sanoisivat näistä osaamisen erikoisaloista?

 

Kun seuraavan kerran töissä yritän porukassa ratkoa kaupunkimme palvelutuotannon ja sähköisen asioinnin haasteita, ehdotan Learning Caféa työtavaksi, ja osallistujia samaistumaan vuoden ikäisen pikkupojan ajatusmaailmaan sekä toimintatapoihin. Eiköhän se hallintokuntarajat ylittävä, prosesseja ja toimintaa tehostava ratkaisu sieltä päähän pälkähdä! Eikös meillä kaikilla pitänyt olla sisällämme se viisaus ja luovuus, jolla haasteet kohdataan?

Tai sitten soitan päiväkotiin ja kysyn asiasta Patrikilta.