Eräs työkaveri sanoi kahvipöydässä, että aikanaan talon rakentamisen jälkeisessä sisustamisessa kaikkien huonekalujen piti olla mustia. Nyt hän ei voi enää edes ajatella moista.

Jäin miettimään käykö musiikille samoin? Vai onko se itse asiassa poikkeus? Muuttuuko maku, vai sisustammeko äänimaailman aina samalla tavalla?

Teini-iässä moni koristaa huoneensa seinät rokkitähtien kuvilla. Muistan hyvin naapurin vanhemman pojan huoneen, jonka seinillä ei juuri tapetin väristä ollut tietoa. Siellä hallitsivat australialaiset Youngin veljekset ja englantilainen Rautaneito. Häkellyttävää kyllä, samojen setien kuvia saattaa yhä olla nykyisten teinien seinillä.

Itse en ollut musiikkipoikia, vaan minun sänkyni ympärillä kikkailivat Bryan Robson ja muut 80-luvun Manchester Unitedin sankarit. Sain musiikillisen herätykseni oikeastaan vasta lukiossa.

Minuakin voisi syyttää siitä, että musiikkihyllyni ja -makuni on kuin sen teini-ikäisen pojan huoneen seinät. Ei kehittynyt lainkaan sitten murrosiän kuohujen. Eddie Vedder soittaa yhä sieluni sopukoita, vaikka pahin angsti onkin ehkä haihtunut. Tai ainakin sen kohteet ovat haihtuneet. Onneksi minulla on myös ystäviä, jotka sivistävät ja laventavat musiikkimakuani. Terveisiä vaan hovituottajalleni herra A:lle.

Pidän siitä, että kun meille tulee vieraita, soi taustalla musiikki. Sen sijaan musiikinlaatu ja lajityyppi ovat muuttuneet viime vuosina. Jos kylään tulee toinen lapsiperhe, niin silloin on turha esitellä innolla Pearl Jamin tuoreimman platan menevintä rallia innosta puhkuen. Älämölöä on tarjolla ihan riittämiin ilman seattlelaissetien luukutustakin.

Sen sijaan laitan taustalla soimaan vaikka Johnny Cashin American Records -sarjaa tai jopa ruotsalaista soulia a´la Bo Kaspers Orkester. Diplomaattista musiikkia, joka ei pahemmin ärsytä ketään, ja josta voi nauttia pienemmälläkin volyymillä.

Musiikillista seinäpaperia, voisi joku sanoa etenkin jälkimmäisestä valinnasta. Kenties, mutta joskus riittää että cokis on mustaa.