Siinä on sitä jotain, kun koillistuuli ujeltaa armotta penkeillä värjöttelevien katsojien luihin ja ytimiin. Kun puntti tutisee pitkistä kalsareista huolimatta siihen malliin, että kahvikioskista olisi syytä myydä pelaajien reisiinsä läästimää linimenttiä. Kuvittelisi, että siinä jäätyy katsojalla sekä mieli että kieli. Väärin.

Wikipedian viisaiden mukaan klassikkoteoksessa tiivistyy jotain olennaista kulttuurista. Klassikon sanotaan kantavan mukanaan asenteita, arvostuksia ja jopa maailmankatsomuksellisia periaatteita. Olisin valmis väittämään, että näitä orastavia jalkapallokulttuurin klassisia versoja oli nähtävissä ja kuultavissa torstaina Paavo Nurmi -stadionilla.

TPS ja HJK. Tepsi ja Klubi. Kaksi suomalaisen jalkapallon perinteikästä, jopa suurta ja kaunista. Suomen kirkkainta kärkeä. Molempien kannattajien parissa odotukset kaudelle olivat hinattu lipputangon nuppiin saakka.

Kentällä käytiin kelpo taisto, mutta näyttävimmät ja mauttomimmat suoritukset nähtiin katsomon puolella. Molempien seurojen hc-kannattajat pistivät parastaan ja pahintaan kuumentaakseen niin kentällä ravanneita gladiaattoreita, kuin kentän toisella laidalla karjuvia vääräuskoisia.

Ensimmäisen yllätyksen tarjosi joku lupaava sprintterinalku. Kävin viime kesänä samaisella stadionilla katsomassa Kalevan kisoja, mutta en olisi arvannut näkeväni samanlaista menoa katsomon puolella keskellä keväistä jalkapallo-ottelua.

Railakasta menoa saatiin, kun joku kotijoukkueen kannattaja nyysi vierailijoiden tifon. Hetken päästä nuori mies kipitti Klubin kannattajat ja järjestysmiehet perässään pitkin katsomon reunaa kuin paraskin pikajuoksija. Sillä erolla, että kainalossa kulki kunnioitettavankokoinen kangasrulla, ja matka päättyi poliisien mustan maijan takapenkille. Turun Urheiluliiton kykyjenetsijöiden olisi joka tapauksessa syytä hankkia kaverin nimi ja numero. Moinen energia kanavoituna satasen sileälle tuottaisi sinivalkoisen haasteen Jamaikan pojille.

Hetken päästä oli imperiumin vastaiskun vuoro. Klubin kannattajien keskeltä ilmoille lehahti kolme suurta lakanaa, joista kahdessa käveli piirretty pikkutyttö, ja kolmannessa ilmeisesti pedofiilien tunnukseksi vakiintunut nallen kuva Tepsin paitaan maalattuna. Ystäväni valisti minua, että joku TPS-henkinen kannattaja oli tuomittu talvella pedofiliasta. Niinpä Klubin kannattajat menivät kotijoukkueen kannattajien ilkkumisessa siitä mistä aita oli matalimmillaan, tai pikemminkin kaatunut.

Hetken päästä lähelläni istunut ihailtavan kantavan äänen omaava herra otti silmätikukseen vierailijoiden laiturina pelanneen Erfan Zenelin. ”Mussuta Zeneli, mussuta! Mussuta vähän lisää! Mussuta!” kajahti katsomosta useampaan otteeseen. Ja Zenelin suu kävi.

Mitä ilmeisimmin TPS:n 3-1 numeroihin päättynyt voitto yhdistettynä katsomohuutoihin söi stadilaisjoukkueen pelaajia sen kuuluisan jyrsijän lailla. Perintötietona liikkuu tarinaa Zenelin kilahtamisesta TPS-kannattajien edessä matkalla pukuhuoneen uumeniin.

Tiedä sitten, tiivistyykö edellä mainituissa teoissa ja huudoissa jotain olennaista suomalaisen jalkapallon katsomokulttuurista. Brittikatsomoissa vastustajan pelaajien ivaaminen ja kannattajien pääasiassa henkinen kurmoottaminen ovat kehittyneet sangen nokkeliksi lakanoiksi, lauluiksi ja huudoiksi. Globalisaatio näkyy ja kuuluu niin monella tavalla, joten miksi ei myös jalkapallokatsomoiden meemeinä? Kunhan pahimmat lieveilmiöt ymmärrettäisiin olla apinoimatta.

Jalkapalloileva maailma ei lepää, vaan uusi klassikko on jo oven takana. Lauantaina voi katsoa taivaskanavilta minkälaisia ovat asenteet, arvostukset ja maailmankatsomukselliset periaatteet tämän päivän Espanjassa kun Barcelona kohtaa Real Madridin Camp Noulla.

Keli lienee El Clasicossa kohtuullisempi, mutta kannattajien huudot ovat varmasti yhtä jäätäviä.