Ympäristössä kiinnittää jännällä tavalla huomiota eri aikoina eri asioihin. Autokuumeen riivaama tuijottaa liikennettä silmät kiiluen ja autovaihtoehtoja punniten. Pyörällä kulkeva sen sijaan katsoo autoja tyystin toisella silmällä. Helvetinkoneina, jotka tulevat valot välkkyen kohti, ja joita ohjaavat raivotautiset ja kuolaavat idiootit.

Olen kuulunut kuolaavien idioottien kerhoon reilut kaksi vuotta, vaikka pyörää yhä käytänkin. Ratin takaa tulee kirottua usein liikennesäännöistä piittaamattomia pyöräilijöitä, joten en enää osaa varmasti sanoa kumpaan ryhmään samaistuisin voimakkaammin. Sisäinen viherpipertäjäni vingahtaa, tai sitten ääni kuuluu kiihdyttäessäni auton renkaista.

 

Kesällä 2004 auton osto oli ajankohtainen tulevan perheenlisäyksen vuoksi, ja minunkin oli pakko alkaa katsella autoja "sillä silmällä". Mielessä vilkkui oma volkkari, kenties näppärä ja arvonsa säilyttävä Golf. En ollut juuri edes kuullut VW Borasta, joka on saman kokoluokan porrasperäinen kansanauto. Olisin voinut vannoa, ettei moisia bora boria liiku Turun vilinässä paria enempää.

Annas olla kun ostospäätös oli tehty, laina haettu pankista ja auto saatu takapuolen alle. Yhtäkkiä vastaantulevista autoista joka kolmas oli mallia Volkswagen Bora. Mitä helvettiä? Missä ne olivat aiemmin piileskelleet?

 

Jos ovat autot olleet minulle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä, ovat myös kunnallistekniikan tekemiset jääneet minulta aiemmin noteeraamatta. Kerrostaloissa ikäni asuneena minun ei ole tarvinnut kiinnittää huomiota vesi- tai viemäriputkien kaivamiseen. Viemäri on toiminut satunnaisia itse aiheutettuja tukoksia lukuun ottamatta, eivätkä vesijohdotkaan ole räjähdelleet kuten musiikkivideoissa.

Viimeinen vuosi on avannut silmäni. Lähiympäristöni on erittäin rikasta kaivinkoneiden esiintymisaluetta. Vasaramäessä tehdään joko aivan jumalattomasti töitä kunnallistekniikan kanssa, tai sitten alueelle on muuttanut useampi kaivinkoneurakoitsijaperhe. Niin tai näin, elämme parivuotiaan pojan näkökulmasta mahdottoman mielenkiintoisella asuinalueella.

 

Patrikista on kasvanut tarkkasilmäinen pieni kunnallistekniikan asiantuntija. Kunpa sitä jaksaisi itsekin innostua lähiympäristöstään samalla tarmolla mitä hän kulkiessamme kaivinkoneen ohi. "Iso kauha!" ja "valo vilkkuu!", kaikuu pitkin raittia ulkoillessamme pimeässä marraskuun illassa.

Kaivinkoneiden eli "kauhojen" bongaaminen on mennyt jopa niin pitkälle, että niihin on alkanut kiinnittää itsekin huomiota kaupungilla liikkuessaan. Paras tai surkuhupaisin esimerkki meistä on loppukesältä, jolloin olimme Jutan kanssa pitkästä aikaa kahdestaan elokuvissa. Kävellessämme erään keskustan koulun ohi, huomasimme molemmat pihalla seisovan kaivinkoneen.

 

"Katso, kaivinkone!", kajahti kuin yhdestä suusta.