Olen moneen kertaan hokenut samaa klisettä, jonka uskon olevan tosi. Onni rakentuu pienistä asioista. Irtojäätelöt kuuluvat kyseiseen kategoriaan.

Erään ystäväni mukaan kesän parhaita puolia ovat irtojäätelöt. Harvinaisen oikeaan osunut havainto.

Olen äklömakean jäätelön ystävä. GB Glacen Carte d´Or -jäätelöt ja erään saksalaisen nimeltä mainitsemattoman ja kuvaamisen kieltävän halpahallin myymä tumma suklaajäätelö kuuluvat suosikkeihini.
 
Valion asema oli pitkään Suomessa erittäin vahva, mutta jäätelöjen maut pliisuja. Jouduin pitkään kärvistelemään kyseisen yrityksen jäätelöpolitiikan uhrina, mutta viimeiset vuodet ovat olleet globalisaation myötä jäätelönystävän juhla-aikaa. Murheeni ovat siis aina olleet merkittävää luokkaa.

Seuraavaksi esittämäni lausahdus kuuluu puolestaan sarjaan, joka saa valveutuneet äidinmaitomarkkinoinnin vastustajat keräilemään taskujensa pohjalle käteen sopivia kiviä. Eihän sitä tiedä vaikka tulisin torilla vastaan, jolloin olisi oiva mahdollisuus heittää moukkaa murikalla keskelle kelloa.

"Mielestäni Valion siirtyminen Nestlen omistukseen oli onnenpotku."

En tarkoita tällä sitä, että hyväksyisin kehitysmaissa tapahtuvaa aggressiivista äidinmaitokampanjointia tai hurraisin Valion ja sitä myötä suomalaisten työpaikkojen siirtymistä monikansallisen yhtiön kasvottomien osakkeenomistajien liipasimelle. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että Valio on petrannut viime aikoina hurjasti jäätelöidensä suhteen.

Tämän kesän suosikkini on ollut Valion Classic Minttusuklaa. Kyseisestä jäätelöpuikosta tuli kesän 2007 suosikki hieman vahingossa, sillä ilmeisesti entisen makunystyröitteni valitun, huippumakean ja suklaisen GB Glacen Magnum Double Chocolaten, valmistus on lopetettu. Voit varmasti päätellä pelkistä jäätelöiden nimistä, että paikkaan lapsuudessa kärsimäni allergian jättämää suklaansyöntivajetta yhä.

Lapsuudessa suosikkejani olivat enemmän mehujää-tyyppiset lipsit (suurella L-kirjaimella kirjoitettuna kyseessä on Ingmanin tuotemerkki). Virallisesti pitäisi kaiketi puhua limonadijäästä, mutta jostain syystä en jaksa riehaantua asiasta.

Joka tapauksessa nuoleskelin Miami Vice –vuosikymmenellä hartaasti lipsejä, kuten Pommac ja Mac. Edellinen oli kuin jäädytettyä limpparia, ja jälkimmäinen puolestaan appelsiinin ja kolan sekoitukselta maistuva mehujää. En ole valitettavasti löytänyt Mac-mehujäätä enää aikoihin kauppojen pakastealtaista, vaikka olen välillä yrittänyt kohnata niitä perimmäisistä nurkista asti. Sääli.

Vietin tänään kesäistä iltapäivää, joka oli poikkeuksellisen hieno. Helle helli ihoa istuessani Puolalanpuiston penkillä viereisen vaahteran luodessa päälleni vienosti viilentävän varjon. Sylissäni oli juuri ilmestynyt IS Veikkaajan Brittifutisliite, eikä minulla ollut kiire yhtikäs mihinkään. Olen hehkuttanut englantilaisen jalkapallon liigaliitteen lukemista aiemminkin, joten paheeni ovat pysyneet jotakuinkin samoina, vaikka pakastealtaiden jäätelömerkit ovat tulleet ja menneet.

Tänä vuonna lukunautintoani lisäsi entisestään taustalta korviini kantautunut enkelikuoron ääni. Takanani nurmella istui näet noin puolen tusinaa nuorta naista, jotka lauloivat yhdessä omaksi ilokseen, ja aivan uskomattoman hyvin. Sillä hetkellä minusta todella tuntui siltä, että asun ja elän hyvässä paikassa. Oikeassa kulttuuripääkaupungissa.