Kesä toi mukanaan höntsäfutikseen suuren luokan mullistuksen. Ennen niin yksinkertaista pelikirjaa luetaan nyt osan toimesta tyystin eri tavalla, mikä on omiaan kuumentamaan tunteita. Ilmiö ei ole vieras kansainvälistyneillä jalkapallokentilläkään.

Oman sunnuntaifutiksen perustuslakeihin on kuulunut kohtuullisen siivo pelityyli, jossa vastustajan vahingoittaminen on jätetty verbaaliselle tasolle. Tämän seurauksena myös ns. filmaamiset ovat olleet tarpeettomia ja tuntematon käsite. Lisäksi kentällä on totuttu siihen, että mahdollinen virhe, kuten pallon osuminen käteen, tunnustetaan välittömästi.

Pelityylin tausta lienee jonkinlainen sekoitus perinteistä brittiläistä kick and rush -taktiikkaa sekä suoraviivaista saksalaista maalia kohti pelaamista, josta liika aggressiivisuus on karsittu loukkaantumisvaaran nimissä vähiin. Ylimääräinen pallon hierominen ja hipelöinti on jätetty alkulämmittelyihin. Kuulostaa hyvin suomalaiselta.

Nyt monikulttuurinen yhteiskunta on hiipinyt myös sunnuntaipeleihimme. Rinkiin liittyneiden ulkomaalaistaustaisten nuorten miesten myötä peleihin on ilmaantunut aivan uusia piirteitä. Omaa virhettä ei välttämättä tunnustetakaan, ja pelin tiimellyksessä saatetaan kaatua häkellyttävän helposti. Silmiinpistävimpänä erona on kuitenkin televisiosta tuttu tapa vispata jalkaa pallon päällä ja ympärillä kuten sirkusponi ikään.

Tämä pallon ”rakasteleminen” ei yleensä häiritse kolmanneksi pyöräksi joutuvaa seurakaveria, mikäli harhautukset edistävät peliä. Mutta mikäli koko joukkueen liike jässähtää aina yhden ronaldon saadessa pallon, nousee monessa rauhallisessa ja kultivoituneessa pelimiehessä esiin kimmastunut Jukolan Jussi.

Jukolan seitsemän veljestä eivät olleet kovin kummoisia lukumiehiä, ellei ilkikurista Eeroa lasketa joukkoon. Muistaakseni veljekset kuitenkin oppivat lukemaan kun ABC-kirjaa oli tankattu riittävän kauan.

Suomalaiset jalkapallon harrastajat ovat vuosikymmenten saatossa oppineet lukemaan pääasiassa peribrittiläistä pelikirjaa. Tämä näkyy kokolailla läpitunkevasti kaikilla kotimaisilla sarjatasoilla. Peli on suoraviivaista ja hienostelematonta.

Nyt sunnuntai- ja keskiviikkopalloiluissamme käy pelaajia, joille brittiläinen ja jopa saksalainen suoraviivaiseen liikkeeseen perustuva taktiikka ovat vieraita. Heidän äidinmaidossaan imemä pelikirja korostaa tyystin muita tekijöitä, kuten perussuomalaisesta pelistä puuttuvaa teknistä riplailua. Seurauksena on väärinkäsityksiä, suunsoittoa ja pahaa mieltä.

Ratkaisu olisi keskustelu. Pelikirjan avaaminen ja selittäminen. Valmennus.

Toisaalta, Arsenalilla on koko jalkapallomaailman arvostama valmentaja, joka varmasti opettaa ja ohjaa nuoria pelaajiaan pelikirjansa saloihin. Arsene Wenger on osaltaan muuttanut koko brittiläistä jalkapalloa pelaavampaan suuntaan, opettaen lajista yhtä ja toista myös kannattajille.

Wenger puolustaa perinteisesti pelaajiaan loppuun asti. En silti usko ”professorin” pelikirjaan kuuluvan sellaiset sukellukset, jollaisen Arsenalin hyökkääjä Eduardo esitti ottelussa Celticiä vastaan.

Skottien reaktio ainakin muistutti viime keskiviikkoillan höntsäfutistamme. Celticin puolalainen maalivahti Artur Boruc jopa näytti Jukolan Jussilta.