”Tärkeintä on muistaa raivota ruostuvaakin konetta vastaan”, toivotti ystäväni siirtyessäni ikämiessarjaan. Sain tuolloin lahjaksi laulu ja soitinyhtye Rage Against the Machinen tuotannon. Kapitalistisikaa lättyyn!

Levyt vonkuvat yhä autossa, vaikka olenkin pahasti keskiluokkaistunut ja mukavoitunut. Road rage sentään kanavoituu rakentavasti rokkiin, vaikka kaasupoljin painuu petollisen helposti pohjaan RATMin rap-funk-metallia revittäessä.

Efektisaatana Tom Morello kumppaneineen pyörii yhä myös ystäväni pipodiskossa, sillä pumppu oli kuulemma vienyt jokin aika sitten yöunetkin. Pändin poljennossa on sen verran potkua.

Vasemmistoaatetta kuuluvasti levittänyt yhtye laittoi pillit pussiin nelisen vuotta sitten. Itseä tämä on jäänyt hieman kismittämään, sillä bändi jäi näkemättä livenä. Mahdollisuus siihen olisi ollut vuonna 1996 Ruisrockissa. Satuin vain olemaan Kansanpuistossa vääränä päivänä.

Todistin tuolloin mm. Red Hot Chili Peppersin aktia, joka oli mielestäni erinomainen. Tunnelma oli keikan aikana sitä verta tiivis, että ilmaan hypätessä jäi helposti puristuksiin kanssariehujien kanssa. Tossut eivät koskettaneet hiekkaa, ja kaatuminen olisi ollut oikeasti vaarallista.

Toinen kaverini oli samana kesänä paikan päällä jonkin sortin järjestysmiehenä, ja kertoi jälkikäteen yleisön menneen täysin pähkinöiksi RATMin keikan aikana. RHCP:n keikka ei kuulemma ollut mitään verrattuna siihen positiiviseen raivoon, jonka Rage Against the Machine sai nuorissa aikaan.

Niin tai näin, yhtye kuuluu tuotantonsa puolesta siihen sarjaan, että ainoastaan yhden maistiaisen valitseminen tuntuu jos ei kohtuuttoman vaikealta niin alimitoitetulta. Niinpä ladataan perjantai-iltaan aggressiota putkeen kolmen suora!

"They say jump, you say how high!"