Tiedän sohaisevani ampiaispesään. Sinne, missä ovat kaikkein ärhäkimmät kuhnurit. Sovittelen silti päähäni jalkapalloyhteiskunnan kukkahattutädin päähinettä.

Maakuntalehdessä (TS 8.12.2013) oli mainio juttu meikäläisestä juniorijalkapallosta. Jäämme kuulemma jälkeen kansainvälisessä kehityksessä heti alkutahtien lyödessä.

Suomalaisjuniorit harjoittelevat liian vähän noustakseen maailman absoluuttiselle huipulle. Meillä jalkapallo ei kuulu ruokapöytään, karrikoi lehtijutussa haastateltu TPS:n valmennuspäällikkö Tommi Pikkarainen. Hän on todennäköisesti aivan oikeassa.

RoPSin päävalmentaja Juha Malinen puolestaan rinnastaa lehtijutussa suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan sujuvasti epämääräiseen ”Afrikkaan”. Latinalaisessa maailmassa on puolestaan Malisen mukaan kaikilla mahdollisuus nousta jalkapallon avulla ryysyistä rikkauksiin. Tai sitten Turun Sanomien toimittaja Ari Stenius on ottanut taiteellisen vapauden asettaa Malisen suuhun sanoja?

On yksisilmäistä rinnastaa täysin erilaisia yhteiskuntia keskenään. Malinen voisi miettiä sitä, miten monta tuhatta lukutaidotonta pakon edessä rikollista syntyy yhtä huippujalkapalloilijaa kohti, kun jalkapallounelma särkyy. Yhteiskunnallisesti asiaa katsottaessa Suomen asioiden tilaan voi olla pirun tyytyväinen.

Mitä helvettiä, saattaa livahtaa lukijan suupielestä? Eikö tämän pitänyt olla jalkapallomyönteinen blogi?

Kyllä. Mutta katsottaessa globaalissa maailmassa elävää kansakuntaa kuitenkin kokonaisuutena, on parempi, että nuoret hoitavat koulunsa kunnialla. Kaikkien munien laittaminen samaan jalkapallokoriin ei ole yhteiskunnallisesti katsottuna mielekäs ratkaisu. Valitettavasti.

Suomen maajoukkue hyötyisi varmasti siitä, jos useampi lapsi ja nuori satsaisi täysipainoisemmin jalkapalloon. Veikkausliigaseuroista puhumattakaan.

Ottaisin silti vertailukohdan teutoonien maasta, ja tihrustaisin sen yhtä vihatuimmista seuroista, TSG 1899 Hoffenheimia.

Tuorein Urheilusanomat (o.s. Veikkaaja) esittelee Johanna Nordlingin oivallisessa reportaasissa Hoffenheimin modernia junioriakatemiaa. Mesenaatti Dietmar Hoppin miljoonilla pääsarjaan noussut Hoffenheim on monen perinteikkäämpiä seuroja aitoina pitävän mielestä muovinen nousukas.

Hoffenheimissa yhdistyy humaani arvomaailma ja armottoman kova työ kohti huippu-urheilun kirkkaita valoja. Samalla seurassa tiedostetaan se tosiasia, että kaikkensa jalkapallon eteen ja sen ehdoilla nuoruutensa eläneistä pojista jopa 90 prosenttia joutuu löytämään paikkansa maailmasta muualta kuin ammattilaiskentiltä.

Seuralla on suuri vastuu. Jokaisella täytyy olla suunnitelma B, konkreettinen suunnitelma koulutuksen suhteen. On käsittämätöntä, että Suomessa joku voi epäsuorasti ihailla köyhien maiden tilannetta, jossa jalkapalloa pelaavan pojan toivotaan jatkossa kustantavan koko suvun tulevaisuuden.

Tämä ulottuvuus unohtui jälleen maakuntalehden jutusta. Ammattivalmentajien painottaessa harjoittelun määrää ja laatua, katsovat he, omasta näkökulmastaan aivan oikeutetusti, asiaa puhtaasti jalkapallo edellä. Se on ylellisyyttä, johon meillä on ollut varaa vain toimivan hyvinvointiyhteiskunnan ansiosta.

Jatkossa meillä voi olla parempia pelaajia maajoukkueessa. Se tosin voi olla seurausta yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka ei välttämättä ole kovin toivottavaa.

Edes jossain määrin turvallista tulevaisuutta lapsilleen hakevan vanhemman näkökulmasta jalkapallo on hyvä harrastus, mutta huono ammatinvalinta.

Olen pikemminkin samaa mieltä tulevaisuudentutkijan ja ”San Siron ihmeen isän” Mika Aaltosen kanssa, joka vertailee uusimmassa Urheilulehdessä osuvasti omia ja poikansa juniorivuosia:

”Silloin oli Nokian nappikset ja autorenkaiden nastat pohjissa lumella. Uskon, että jos jollain näistä pojista on todellinen draivi tai tahto, mahdollisuudet päästä pitkälle ovat paljon paremmat kuin minun aikanani.”