Turun Palloseura ui syvällä. Jalkapalloseuran tilanne on sanalla sanottuna vaikea. Kannattajien parissa pelätään pahinta. Meille varsinaissuomalaisille tuttu negaatioiden kautta ajattelu puskee pintaan. Uhkakuvien näkeminen, syyllisten etsiminen ja yleinen rutina tulevat selkäytimestä.

Samaan aikaan osa yrittää oivallisesti luoda uskoa tulevaan. Tekee hartiavoimin vapaaehtoistyötä. Juniorivalmentamista, huoltajan hommaa, nettitelevisiota, otteluanalyysiä, kirjoittamista, ja todennäköisesti paljon muuta mitä ei nyt tule mieleen.

Joskus on hyvä katsoa kauas nähdäkseen lähelle. En tiedä onko Lahti niin kovin kaukana, mutta katsoin FC Lahden kannattajien parin kauden taaperruksesta kertovan dokumentin Jalkapallomaa. Jokainen sen nähnyt omaa kuvatusta touhusta mielipiteen.

Estot. Se oli päällimmäisenä mielessä dokumentin katsomisen jälkeen. Tuntui siltä, että tärkeintä kannattajille oli vapautua estoistaan. Se johti kollektiiviseen tyhmistymiseen, jota puolestaan edesauttoi reiluina annoksina nautittu alkoholi.

Katsomossa kuuluu huutaa ja kannustaa, mutta yleisesti ottaen poliisin kanssa ei kannata painia. Poliisiauton pölykapselin irrottaminen tuskin on suuri sankariteko ja seuran kannattamisen kannalta olennaista. En mene syvemmälle ns. väärinkannattamisen tieteenalaan, mutta jäin miettimään sitä, mikä pakko on suggeroida itsensä sellaiseen mielentilaan, että aiheuttaa lopulta hallaa kannattamalleen seuralle?

Dokumentin sydäntäsärkevin hahmo ei ollut yksikään kannattajista, vaan puun ja kuoren välissä työskennellyt FC Lahden toimitusjohtaja. Umpiväsynyt, nurkkaan, ja lopulta kameran edessä itkun partaalle, ajettu jalkapallomies, jolla ei ollut todellisia onnistumisen mahdollisuuksia. Taloudellisesti mahdottoman tilanteen kanssa telttahelvetissä painiva yleismiesjantunen.

Samaan aikaan kannattajat hölmöilivät taloudellisella veitsenterällä keikkuvalle seuralle useiden tuhansien eurojen edestä sakkoja omalla käyttäytymisellään. Aivan kuin poliisille rähiseminen olisi seuran kannattamisen kannalta olennaista. Jotenkin tuntui siltä, että yksinkertaisen syy-seuraus -suhteen hahmottaminen oli kannattajilta hukassa. Vain oman euforian ja onnen tunteen tavoittelulla oli loppujen lopuksi merkitystä.

Tepsin tuore toimitusjohtaja Juha Reini on vastaavassa tilanteessa. Joukkue pitäisi koota käytännössä ilmaiseksi. Tarjolla on lähinnä oman seuran junioreja. Voin vain kuvitella miten vieressä päävalmentaja toteaa suorasukaiseen tyyliinsä, että Veikkausliiga on jumalauta kuitenkin kilpasarja.

Oman seuran kannattaminen on mukavaa, kun peli kulkee ja tulosta tulee. Mestaruusjuna puksuttaa raiteillaan, ja torilla tavataan. Välillä väännetään kättä siitä, mikä kokoonpano olisi paras, mutta menestyksen keskellä on kiva spekuloida.

Tilanne on toinen kun uloste lässähtää tuulettimeen. Puolen miljoonan tappio on suomalaisessa urheilubisneksessä aivan jumalattoman paljon. Kenen on syy, huutaa kiihtynyt kannattaja. Kuka on sössinyt rakastamani seuran asiat näin pahasti! Eikö meillä jo ollut riittävästi varoittavia esimerkkejä riskialttiista budjetoinnista eri puolelta Suomea, yli lajirajojen?

Seurojen talouspupeltamisen lisäksi meillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet syyllisten etsimiselle. Verenhimoinen syylliseksi kuviteltujen lynkkaaminen keskustelupalstoilla on toki tyydyttävää, mutta ei auta seuraa eteenpäin.

Nyt tilanne on vaikea, ja TPS tarvitsee kannattajiensa kaiken tuen. Kausikorttien ostaminen ja peleihin saapuminen on yksilölle helpoin tapa sponsoroida seuraa. Aktiiviset voivat tehdä myös paljon muuta. Osoittaa, että seura on yhä tärkeä, vaikka sen menestysmahdollisuudet ovatkin edellisvuosia heikommat.

Luotan siihen, että Tepsin kannattajat ovat fiksumpia mitä Jalkapallomaa-dokumentin antama kuva FC Lahden faneista. Viimeinen asia mitä TPS alkavalla kaudella tarvitsee, on kannattajien seuralle aiheuttamat sakot.

Kasetin pitää kestää, niin kannattajilla kuin toimitusjohtaja Reinillä. Muuhun ei Tepsillä, eikä sen kannattajilla, ole varaa.

Linkit:
Jalkapallomaa (katso dokumenttielokuva)

Planeetan pelastamisen sijaan aamun puheenaiheena oli eilen julkistettu Suomen jääkiekkomaajoukkue Sotshin olympialaisiin. Toimittaja puolestaan jututti kolmea… jääkiekkotoimittajaa.

Urheilun parissa intohimoisuus asiaa kohtaan aikaansaa ihmisissä lähes koomisia piirteitä. Erityisesti silloin kun kyse ei ole urheilijoista itsestään, vaan heidän tekemisistään raportoivista henkilöistä.

Tunnustan heti kättelyssä olevani syyllinen samaan rikokseen. Tiedostan olevani itsekin aika ajoin naurettava, jopa korostetulla tavalla yksisilmäisen typerä, jalkapalloon vakavasti suhtautuva lajiniilo. Yritän kuitenkin olla suhtautumatta itseeni kovin vakavasti.

Onhan se mainiota kun ihminen, joka omien sanojensa mukaan on yrittänyt ymmärtää elämää osana jääkiekkoa yli neljänkymmenen vuoden ajan, vertaa vakavalla naamalla Saku Koivun joukkueeseen valitsematta jättämistä parisuhteen loppumiseen. ”Tuntui kuin minut olisi jätetty tekstiviestillä.” 

Kenties Vesa Rantanen on vain armoitettu humoristi? Hieman kuten uutisankkurilegenda Arvi ”the truth and nothing but the truth” Lind, joka on kuulemani mukaan siviilissä suvereeni seuramies ja tarinankertoja. Uutisankkurina hän oli asiallinen ja vakava. Luotettavuus oli osa hänen julkista persoonaansa.

Toinen studion sohvalla istunut vakavailmeinen toimittaja oli Johtavaksi Analyytikoksi itseään tituleeraava Petteri Sihvonen. Hänen kohdallaan olen ymmärtänyt, että kyseessä on tarkkaan mietitty julkisuuskuva, rapakon takaa lainattu brändi. Isoilla kirjaimilla kirjoitettua provokatiivisuutta.

Kenties sohvalla päivystäneet valtakunnan jääkiekkodosentit ovatkin puhdasta viihdettä, joka on vain naamioitu vakavaksi asiaksi? Poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettuja ja näyteltyjä satiirihahmoja?

En kritisoi intohimoista suhtautumista jääkiekkoon. Intohimoisuus on hyvästä. Sen on väitetty edistävän onnellisuutta ja lisäävän energisyyttä. On hienoa, jos on löytänyt asian, johon voi suhtautua intohimoisesti, ja siitä jopa maksetaan palkkaa.

Urheilu on perinteisesti otettu vakavasti myös muualla maailmassa. Pitkään ja menestyksekkäästi FC Liverpoolia valmentanut Bill Shankly totesi aikanaan jalkapallosta seuraavasti: 

"Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it's much more serious than that."

Shanklylla saattoi olla lausahduksessa kieli poskessa. Toisaalta, Hondurasin ja El Salvadorin välisessä Sadan tunnin sodassa eli ns. jalkapallosodassa omaisiaan menettäneet tuskin ovat kovin eri mieltä.

Lisäksi haluan korostaa, että jokaisen on syytäkin ottaa itsensä oikealla tavalla vakavasti. Ottaa ja kantaa vastuu siitä mitä haluaa, sanoo ja tekee.

Silti samaan aikaan nousee mieleen, että miksi asiaan intohimoisesti ja tosissaan, jopa vakavasti, suhtautumisen täytyisi tarkoittaa henkilön vakavuutta? Ryppyotsaisuutta. Keveyden menettämistä. 

Täytyykö itseään ottaa vakavasti, vaikka asiaan vakavasti suhtautuisikin?

Julkisuuskuvan perusteella esimerkiksi Aki Riihilahti suhtautuu jalkapalloon ja siihen liittyviin asioihin vakavasti. Itseään hän ei silti tunnu ottavan kovin vakavasti. Mukana on aina vähintään pilkettä silmäkulmassa, itseironiaa ja huumoria.

Vaikka toki myös itsensä kovin vakavasti ottava ihminen on huvittava, hauskakin. Vähän eri tavalla tosin.

Jalkapallo huipulla on tulosurheilua. Se on sitä omassa höntsäfutiksessakin. Niinpä jokainen valmentaja etsii sitä kultaista tapaa, jolla pelejä ja mestaruuksia voitetaan.

Viime vuosina maailmalla on vannottu pallonhallinnan nimeen. Kaiken voittaneet FC Barcelona ja Espanjan maajoukkue ovat luoneet ”passenachion”, pelitavan, joka perustuu suureen määrään syöttöjä ja korkean pallonhallinnan kautta hyökkäämiseen ja puolustamiseen.

Jalkapallohistoriaa tuntevat voivat toki älähtää, että tässä ei ole mitään uutta. Jo Johan Cruyff totesi 70-luvulla, ettet voi voittaa ilman palloa, ja ettei vastustaja voi tehdä maalia, mikäli pallo on omalla joukku-eella.

Mutta onko pallonhallinta avain menestykseen? Kyllä ja ei. Chris Anderssonin ja David Sallyn mainiossa The Numbers Game -kirjassa esitellään oivasti sitä, miltä asia näyttää tilastojen valossa.

Lari Vesander arvosteli blogissaan Toinen jakso nyt suomeksikin käännettyä kirjaa (Numeropeli) tietynlaisesta yksisilmäisyydestä ja on siinä varmasti joron jäljillä. Kirjan tietyistä puutteista huolimatta se sisältää mielenkiintoisia ajatuksia, jotka pakottavat lukijan miettimään asiaa myös oman suosikkijoukkueen näkökulmasta.

Minulle se tarkoittaa Tepsin pelaamisen pyörittelyä omassa päässä.

Andersson & Sally nostavat esiin havainnon, jonka mukaan pallonhallinta on hyvä juttu, mutta vielä parempaa ja ratkaisevampaa tuloksenteon kannalta on se, ettei palloa menetä takaisin vastustajalle. 

Syöttöjen määrä tai syöttöjen onnistumisprosentti eivät vaikuta tappioiden ehkäisemiseen tai voittojen määrään yhtä paljon mitä pallonmenetysten välttäminen. Kirjassa todetaan Englannin pääsarjassa joukkueen, joka menettää pallon vastustajalle useammin kuin vastustaja, häviävän 47,7 % otteluistaan. Sen sijaan joukkue, joka menettää pallon vastustajalle harvemmin mitä vastustaja, häviää otteluistaan vain 28,4 prosenttia. Tämä ero on merkittävä, ja todennäköisesti yleistettävissä myös muihin sarjoihin.

Palloa enemmän hallussaan pitävät joukkueet eivät siis voita kaikkia otteluitaan, kaikkea muuta, mutta ainakin Englannin pääsarjassa ne voittavat enemmän, ja häviävät vähemmän otteluita mitä vähemmän palloa pitävät ja ennen kaikkea enemmän menettävät joukkueet.

Mitä pallonhallinta itse asiassa on? Näkisin sen olevan onnistunutta syöttämistä pelikaverilta toiselle.

Omassa höntsäfutiksessa syöttöjen laatu vaihtelee suuresti, ja pelaajien kesken on silminnähden havaittavia eroja kyvyssä syöttää palloa omalle joukkuekaverille. Onko näin myös muualla? 

Anderssonin & Sallyn kirjassa esitellään tutkimus, jossa oli käyty läpi Brasilian pääsarjan otteluissa annettuja syöttöjä. Sen mukaan pelaajia oli käytännössä mahdoton erottaa toisistaan syöttötaidon perusteella. Jokainen osaa syöttää hyvin ja tarkasti kaverille kun sen saa tehdä ns. rauhassa. Haluaisin ajatella tilanteen olevan sama myös Veikkausliigassa. Perustaitotaso on pääsarjatasolla kaikilla riittävän korkea.

Ehkä kyse ei olekaan oikeastaan syöttämisestä, vaan sijoittumisesta? Siitä mitä tapahtuu ennen ja jälkeen syötön. Miten pelaaja onnistuu etsimään itselleen sen sekunnin murto-osassa lisää tilaa ja aikaa, että hän voi syöttää rauhassa ja hyvässä asennossa, prässääjän ahdisteluista vapaana. 

Syöttämisen onnistumiseen vaikuttaa myös se, miten pelaajat liikkuvat sinä aikana, jolloin pallo ei ole itsellä. Ja se ei olekaan ihan pieni osa pelistä. Anderssonin & Sallyn kirjan esimerkin perusteella pelaajat juoksevat 98,5 % peliajasta ilman palloa, ja pelaavat 99 % peliajasta ilman palloa. Jalkapallon pelaaminen ei siis ole pelaamista pallon kanssa, vaan pääosin ilman sitä.

Vanha valmentajani oli harvinaisen oikeassa sanoessaan jalkapalloa pelattavan oikeasti enemmän päällä kuin jaloilla. Eikä hän tällöin tarkoittanut pallon puskemista, vaan korvien välistä pururataa.

Tässä kaikessa tuskin on mitään kovin uutta. Se kuitenkin pakottaa ainakin minut pohtimaan sitä, kannattaako Tepsin jatkossa luovuttaa pallonhallintaa vastustajalle samalla tapaa mitä aiemmin?

Helppoja syöttöjä omille!

Linkit:
The Numbers Game (Amazon)
Numeropeli vai Soccernomics? (Toinen jakso)

Altavastaajan asema sopii usein suomalaisille, sanotaan. Ainakin itsestä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, että TPS voi lähteä jalkapallokauteen 2014 menestyspaineista vapaana.

Sain palautetta Veikkausliigan sivuille kirjoittamastani Vieraskynä-tekstistä Tilinpäätös. Nimettömänä sähköpostia lähettänyt lukija kummeksui Tepsin nostamista viime kaudella Klubin ykköshaastajaksi. Palautteen antaja voi rauhoittua; ensi kauden alla TPS ei kuulu mitalisuosikkien joukkoon.

Väittäisin eron suuren ja mahtavan Neuvost… siis Helsingin Jalkapalloklubin ja muiden veikkausliigajoukkueiden kesken kasvavan vielä viime kaudesta. Ellei sitten siirtomarkkinoilla tapahdu kevään aikana jotain todella odottamatonta.

Klubin kipparit Riihilahti & Boström purjehtivat kuvainnollisella Swanillaan jossain kaukana horisontin takana. Tepsin Reinillä ja Rajamäellä on allaan talousmyrskyssä herkästi hörppäävä juniorien optimistijolla.

Optimismia tarvitaankin. Urheilusanomien mukaan Tepsillä oli alkuviikon treeneissä viisi pelaajaa. Siinä ei saa edes pienpeliä aikaiseksi. Omissa sunnuntaihöntsissäkin olemme pitäneet alarajana kuutta kaveria.

Rajamäki toteaa samassa lehtijutussa, ettei voi rakentaa pelisysteemiä, jos ei ole pelaajia. Mies on oikeassa. Omasta puolestani toivon, että on ensi kaudella kentällä sitten minkälaisia pelaajia tahansa, olisi pelisysteemi viime kauden rapapallosta poikkeava. Se systeemi haisee.

Itse asiassa odotan ensi kautta vesi kielellä. Menestyspaineita ei ole, mutta joukkue on todennäköisesti hyvin nuori ja paikallinen. Juniorit ovat viime vuosina menestyneet hienosti, ja nyt heille on pakon edessä annettava peliaikaa. On hienoa nähdä, miten nuoret onnistuvat vastaamaan huutoon. Virheitä nähdään varmasti, mutta se omille nuorille sallittakoon. Oppiminen tapahtuu usein erehdysten kautta.

Samaistumisen mahdollisuus löytyy katsomossa niin nuorilta kuin meiltä ikämiehiltä. Kentällä ei kirmaa lauma palkkasotureita, vaan paikallisia poikia. Korvaukset ovat kuppi-istuimilla istuvien parissa paremmat mitä nurmella nelistävillä. Ruoholla ravataan rakkaudesta lajiin.

Optimistijolla on tarkoitettu juniorikäyttöön. Wikipedian mukaan optimistijolla ”…tarjoaa purjehduksellisesti haasteita niin veneenkäsittelyn kuin kilpailutaktiikankin kannalta myös kasvavalle purjehtijalle ja siten pohjan myöhemmälle purjehdusuralle. Moni menestynyt kilpapurjehtija on aloittanut uransa optimistissa.”

TPS on ensi kaudella kuin optimistijolla. Veneen eli joukkueen käsittely sekä kilpailutaktiikka kehittyvät varmasti viime kaudesta. Uskon myös joukkueesta löytyvän useita vastuuseen kasvavia jalkapalloilijan alkuja.

Kuka tietää, miten moni ensi kauden mustavalkoraitaisista rakentaa vielä itselleen menestyksekkään jalkapalloilijan uran suuremmissa luokissa ja sarjoissa?

Linkit:
Tilinpäätös (veikkausliiga.com)

Marssin ystäväni kanssa kohti Veritas-stadionia. Päässä soi suomalaisen Pää kii -punk-yhtyeen kappale Ees jotain positiivist. Toivon toimitusjohtajalla olevan edes jotain positiivista sanottavaa. 

Glögitilaisuus kiinnostaa kausikorttilaisia. Karikoksi nimetty lehdistöhuone täyttyy ääriään myöten. Miten moni onkaan selittänyt itsensä tässä huoneessa kiville? Ehkä huoneen nimi viittaa sittenkin Urheilupuiston pururataan?

Urheilupuisto nousee nopeasti esiin, kun Reiniltä kysytään ensi kauden pelipaikasta. Esiintyykö TPS Veritaksella, vai onko edessä evakkoretki Urheilupuistoon tai peräti jonnekin muualle?

Samalla mieleen nousee vielä rujompi suomalainen punk-yhtye, Pertti Kurikan nimipäivät. Neljän keski-ikäisen ja kehitysvammaisen miehen punk-yhtye tietää mistä laulaa kappaleessaan Muutan mun kavereille:

”Olen kyllästynyt siihen
kun kaikki aina vittuilee
Eikä jätä mua rauhaan
joten muutan mun kavereille

Otan mukaan tavarani
enkä jää asuntolaan
Tätä on jo riittänyt liian kauan
en kestä enempää.”

Tepsin ja stadionyhtiön suhde oli pitkään kuin bändin laulaja-sanoittaja Karin suhde asuntolaan. Nyt Reini on luottavainen uuden sopimuksen syntymisen suhteen. Ensi kaudella on määrä kokeilla uudenlaista tulonjakomallia. Jatkossa stadionilla syöminen ja juominen tuottaisivat taloudellisesti myös Tepsille.

Toisaalta on muistettava, että muiden rakentama ja rahoittama asuntola nimeltä Veritas-stadion on Suomen hienoimpia. Eikä Tepsillä taida edes olla kavereita, joiden luo muuttaa.

Neljä kuukautta Tepsin toimitusjohtajana työskennellyt Pohjanmaan poika on joutunut kovaan paikkaan. Reinin mukaan päättynyt kausi ”tuotti turskaa useamman satatonnia”. Toisin sanoen, tilinpäätös tulee olemaan kammottavaa katsottavaa.

Se on johtanut miehen mukaan helppoihin, mutta erittäin raskaisiin päätöksiin. Toimiston neljän hengen kesken on jo pidetty yt-neuvottelut. Kaikki pelaajat ovat käytännössä myytävänä. Uusien pelaajasopimusten solmiminen edellyttää houdinimaista näppäryyttä.

Tällä hetkellä sopimus on ”noin kahdellatoista pelaajalla”. Ensimmäisenä taikatemppua eli nimiä uuden sopimuksen alle yritetään tehdä lähes TPS-legendan statuksella kulkevan Sami Rähmösen kanssa. Räpymies varoittaa pilke silmäkulmassa Reiniä rahakkaista raumalaisista. Sydänten kapteeniksi tituleeratun Juho Lähteen poistuminen seurasta Seinäjoelle käydään sekin läpi. 

Toimitusjohtaja puhuu asioista suoraan. Pöydän reunalla istuvat päitään riiputtavat Mika Ääritalo, Duarte Tammilehto ja Ville-Valtteri Starck.

Heidän päänsä eivät ole vielä pölkyllä.

Maakuntalehdessä (TS 8.12.2013) oli mainio juttu meikäläisestä juniorijalkapallosta. Jäämme kuulemma jälkeen kansainvälisessä kehityksessä heti alkutahtien lyödessä.

Suomalaisjuniorit harjoittelevat liian vähän noustakseen maailman absoluuttiselle huipulle. Meillä jalkapallo ei kuulu ruokapöytään, karrikoi lehtijutussa haastateltu TPS:n valmennuspäällikkö Tommi Pikkarainen. Hän on todennäköisesti aivan oikeassa.

RoPSin päävalmentaja Juha Malinen puolestaan rinnastaa lehtijutussa suomalaisen jalkapalloyhteiskunnan sujuvasti epämääräiseen ”Afrikkaan”. Latinalaisessa maailmassa on puolestaan Malisen mukaan kaikilla mahdollisuus nousta jalkapallon avulla ryysyistä rikkauksiin. Tai sitten Turun Sanomien toimittaja Ari Stenius on ottanut taiteellisen vapauden asettaa Malisen suuhun sanoja?

On yksisilmäistä rinnastaa täysin erilaisia yhteiskuntia keskenään. Malinen voisi miettiä sitä, miten monta tuhatta lukutaidotonta pakon edessä rikollista syntyy yhtä huippujalkapalloilijaa kohti, kun jalkapallounelma särkyy. Yhteiskunnallisesti asiaa katsottaessa Suomen asioiden tilaan voi olla pirun tyytyväinen.

Mitä helvettiä, saattaa livahtaa lukijan suupielestä? Eikö tämän pitänyt olla jalkapallomyönteinen blogi?

Kyllä. Mutta katsottaessa globaalissa maailmassa elävää kansakuntaa kuitenkin kokonaisuutena, on parempi, että nuoret hoitavat koulunsa kunnialla. Kaikkien munien laittaminen samaan jalkapallokoriin ei ole yhteiskunnallisesti katsottuna mielekäs ratkaisu. Valitettavasti.

Suomen maajoukkue hyötyisi varmasti siitä, jos useampi lapsi ja nuori satsaisi täysipainoisemmin jalkapalloon. Veikkausliigaseuroista puhumattakaan.

Ottaisin silti vertailukohdan teutoonien maasta, ja tihrustaisin sen yhtä vihatuimmista seuroista, TSG 1899 Hoffenheimia.

Tuorein Urheilusanomat (o.s. Veikkaaja) esittelee Johanna Nordlingin oivallisessa reportaasissa Hoffenheimin modernia junioriakatemiaa. Mesenaatti Dietmar Hoppin miljoonilla pääsarjaan noussut Hoffenheim on monen perinteikkäämpiä seuroja aitoina pitävän mielestä muovinen nousukas.

Hoffenheimissa yhdistyy humaani arvomaailma ja armottoman kova työ kohti huippu-urheilun kirkkaita valoja. Samalla seurassa tiedostetaan se tosiasia, että kaikkensa jalkapallon eteen ja sen ehdoilla nuoruutensa eläneistä pojista jopa 90 prosenttia joutuu löytämään paikkansa maailmasta muualta kuin ammattilaiskentiltä.

Seuralla on suuri vastuu. Jokaisella täytyy olla suunnitelma B, konkreettinen suunnitelma koulutuksen suhteen. On käsittämätöntä, että Suomessa joku voi epäsuorasti ihailla köyhien maiden tilannetta, jossa jalkapalloa pelaavan pojan toivotaan jatkossa kustantavan koko suvun tulevaisuuden.

Tämä ulottuvuus unohtui jälleen maakuntalehden jutusta. Ammattivalmentajien painottaessa harjoittelun määrää ja laatua, katsovat he, omasta näkökulmastaan aivan oikeutetusti, asiaa puhtaasti jalkapallo edellä. Se on ylellisyyttä, johon meillä on ollut varaa vain toimivan hyvinvointiyhteiskunnan ansiosta.

Jatkossa meillä voi olla parempia pelaajia maajoukkueessa. Se tosin voi olla seurausta yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka ei välttämättä ole kovin toivottavaa.

Edes jossain määrin turvallista tulevaisuutta lapsilleen hakevan vanhemman näkökulmasta jalkapallo on hyvä harrastus, mutta huono ammatinvalinta.

Olen pikemminkin samaa mieltä tulevaisuudentutkijan ja ”San Siron ihmeen isän” Mika Aaltosen kanssa, joka vertailee uusimmassa Urheilulehdessä osuvasti omia ja poikansa juniorivuosia:

”Silloin oli Nokian nappikset ja autorenkaiden nastat pohjissa lumella. Uskon, että jos jollain näistä pojista on todellinen draivi tai tahto, mahdollisuudet päästä pitkälle ovat paljon paremmat kuin minun aikanani.”

Tottenhamin maalivahti Hugo Lloris sai viikonloppuna Evertonin mörssärihyökkääjän Romelu Lukakun polven päähänsä sillä voimalla, että ranskalaisvahti menetti hetkeksi tajuntansa. Käsittämätöntä kyllä, maalivahdin annettiin jatkaa kentällä pelin loppuun saakka.

Aivotärähdys on kansanomainen termi aivoihin tulleelle kovalle iskulle. Jos ihminen menettää tajuntansa, on kyseessä aina aivovamma, valisti läheinen lääkäri minua. Aivovamma kuulostaakin jo aivan eri kaliiberin diagnoosilta.

Muistan omalta vaatimattomalta peliuraltani tapauksen Taalintehtaan nurmelta. Joukkueemme ainoa lääketieteellistä koulutusta saanut pelaaja löi päänsä maalintekotilanteessa hurjalla voimalla vastustajan maalivahdin polveen. Pallo kimmahti maaliin. Hyökkääjämme ullakolta sammuivat valot.

”Mitä tapahtui?” kysyi kaveri tultuaan tajuihinsa. ”Löit pääsi maalivahdin polveen, ja menetit tajusi”, vastasin. 

”Mikä tilanne?”, hän kysyi. ”3-1 meille, sinä teit maalin”, vastasin. Kaveri hymyili, ja talutimme hänet vaihtopenkille. 

Jäin istuskelemaan hänen viereensä. Kului pari minuuttia. ”Mitä tapahtui?” kysyi hän uudestaan. ”Löit pääsi maalivahdin polveen, ja menetit tajusi”, vastasin. ”Mikä tilanne?”, hän kysyi. ”3-1 meille, sinä teit maalin”, vastasin.

Sama toistui varmaan tusina kertaa. Hölmömpikin huolestuisi joukkuekaverin tilasta. Soitin lääkäriopinnoissaan vaiheessa olleelle läheiselle. Hän totesi, ettei tilanteesta saa varmuutta ilman pään kuvaamista.

Ambulanssi jäi tilaamatta. Ottelun päätyttyä pakkauduimme autoihin, ja lähdimme köröttelemään kohti Turkua. Tärskystä oli ehtinyt kulua toista tuntia, kun tuolloin neurokirurgiksi kouluttautuva kaverini alkoi ymmärtää päähänsä tullutta iskua. 

”Ei jumalauta. Jos mun päässä on aivovamman merkkejä, niin se voi laukaista epilepsian. Siihen loppuu extremelajien harrastaminen. Ja viinan juominen. Ei jumalauta.”

Liverpoolissa kentän laidalla tehty päätös antaa maalivahdin jatkaa pelaamista on aikaansaanut polemiikkia Brittein saarilla. Päätöstä on luonnehdittu vaaralliseksi ja vastuuttomaksi muun muassa FIFAn puolelta. ”Kun pelaaja on menettänyt tajunsa, ei hänen omaan arviointikykyynsä voi luottaa.”

Pelaajayhdistys ei ole ollut yhtään hellempi sanoissaan, vaan on vaatinut päähän tulleen kovan tärskyn jälkeen vaihtoon ottamista pakolliseksi. ”Kun pelaajaa hoidetaan kentän laidalla, on hyvin vaikea arvioida päävamman vakavuutta.” 

Pelikaverimme meni Turkuun päästyämme suoraan työpaikalleen pään kuvaukseen. Aivoissa ei onneksi näkynyt muutoksen merkkejä.

Mikä mahtaa olla Hugon tilanne?

Linkit:
Concussion rules under spotlight in wake of Hugo Lloris row (The Guardian) 

***

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä Kausi Kortti Kannattaja: tahdotteko ottaa tämän Turun Palloseuran puolisoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Muistatko tuon? Me molemmat sanoimme tahdon. Haluan kuitenkin olla rehellinen. Ei tämä nyt oikein toimi. Pieni etäisyys tai tauko voisi tehdä terää?

Tiedän, että sinulla on vielä velvollisuuksia hoidettavana Lahdessa. Minun osaltani kausi 2013 on kuitenkin ohi. Onneksi.

Koen, että parisuhteemme on väljähtänyt. Olemme jatkaneet yhteiseloa vanhasta tottumuksesta, vaikka ilmiselvästi kumpikaan ei ole ollut suhteeseen kovin tyytyväinen. Välillä tunteet ovat pulpahtaneet pintaan, mutta yleensä vain rähähtääkseen riidaksi. Äänenpainot ovat kohonneet, ja sanainen arkku auennut. Yleensä sävy ei ole ollut rakastava.

Kukaan ei saa kasvaa seuraa suuremmaksi, sanotaan. Myönnän silti, että päävalmentajasta on muodostunut kauden aikana lähes myyttinen hahmo. Kaiken väärin tekevä syntipukki, johon on saanut purkaa pahaa oloa. Hänestä on tullut odotukset pettäneen puolison rupsahtaneet kasvot. Tiedän tämän olevan kohtuutonta, mutta intohimossa ei ole kyse kohtuullisuudesta, vaan mustavalkoisesta maailmankuvasta.

Kyllä minä ymmärrän, että sinä seurana teet parhaasi. Se ei aina vain riitä. Silloin kysyn itseltäni, mihin on kadonnut se seura, johon ihastuin? Missä on se joukkue, joka helli minua katsomossa katsovaa? Jengi, jonka piti tuoda kimaltelevaa jalometallia kotiin kaulaan ripustettavaksi? Klubin haastaja numero uno?

Tunnen itseni Uunoksi.

Myönnän, että olisin itsekin voinut käyttäytyä eri tavalla. Olla intohimoisempi, ja investoida enemmän. Ostaa lisää kannattajatuotteita, ja kannustaa katsomossa äänekkäämmin. Olla voimakkaammin läsnä.

Mutta nyt, olkaamme rehellisiä toisillemme. Olisiko meillä gaalaillallisella hauskaa? Viihtyisimmekö yhdessä kauden koettelemusten jälkeen? Osaisinko edes käyttäytyä? Huutelisinko kuitenkin muihin pöytiin? ”Rapa, rapa, rapa, rapaaa…”

Rakas seurani. Muistan kun näytit vielä kauden alla todella vetävältä pakkaukselta. Nyt minusta tuntuu, että jäljellä on vain ihastuksen irvikuva. Mitä sinulle on tapahtunut? Miten olet saattanut päästää itsesi tuollaiseen rapakuntoon? Viime viikkoina olen lähtenyt luotasi niin monesti raskain mielin.

Olen alkanut epäillä onko meillä enää yhteistä tulevaisuutta? Tiedät, että olen uskollista sorttia. Älä käytä sitä hyväksesi. Suhteemme on kestänyt kauan. En luopuisi sinusta kevyin perustein. Totuuden nimessä en edes halua suhteemme loppuvan, mutta toivon sen laadun paranevan. 

Etäisyys tekisi meille molemmille hyvää. Muutaman kuukauden tauko. Ehdotan, että mietimme molemmat tahoillamme mitä suhteelta haluamme. Mitä minä voin tarjota sinulle, ja sinä minulle?

Tiedän, että näytät taas ensi kaudella erilaiselta. Olet luvannut muuttua, mutta voinko luottaa sinuun? Haluan uskoa sinun olevan ensi kaudella taas se nuorikko, joka villitsee mielen. Toivon, että flirttailet ja keimailet kauniilla pelillä. Teet tulosta elegantein elkein.

Toivon suhteeseemme säpinää, intohimon mustavalkoista värinää. Lupaan silloin olla katsomossa kannustamassa sinua.

***

(Toim. huom.) Saamiemme tietojen mukaan Kausi Kortti Kannattaja ja Turun Palloseura ovat edelleen yhdessä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Noin kahdenkymmenen vuoden diggailun aikana yhtyeeseen on syntynyt yllättävänkin voimakas side. Aikojen saatossa luetut uutiset, lehtijutut, katsotut videoklipit ja dvd:t yhdessä tutunoloisten kitarariffien, rytmiosaston ja ennen kaikkea solistin äänen kanssa luovat illuusion siitä, että bändin jäsenet ovat henkilökohtaisia tuttuja.

Uusi levy on silti aina jännittävä kokemus. Odotukset ovat kohtuuttoman korkealla. Lähtökohtaisesti ”omilta pojilta” on valmis sietämään ja hyväksymään heikompaakin musiikkia, mutta silti takaraivossa tuoretta tavaraa vertailee aiempaan tuotantoon.

Uusiutuminen on sallittua, jopa toivottavaa, mutta käytännössä fanin turvalliseksi kokemissa rajoissa. Jos bändi olisi yhtäkkiä innostunut eurodiskosta tai teknomusiikista, niin sen hyväksyminen olisi vaikeaa. Silloin mentäisiin liian kauas epämukavuusalueelle.

Lightning Bolt -albumin osalta pelkoa ei ole. Se on vahva kokonaisuus. Paljon tuttua, ja ripaus uutta. Vuosien vieriessä bändi on kulkenut pitkän matkan, ja debyyttialbumin kautta maailmanmaineeseen nousseessa yhtyeessä on tänä päivänä enemmän vivahteita ja värisävyjä. Pearl Jam tarjoilee tänä päivänä ennen kaikkea klassista rockia. Yhtye ja sen jäsenet ovat aikuistuneet ja kypsyneet yhdessä kuuntelijoidensa kanssa. Vertaus iän myötä paranevaan viiniin on kliseinen, mutta solistin lavakäytös mielessä pidettynä sopiva.

Kasvaminen ja kypsyminen kuuluvat myös sanoituksissa. Ymmärrys ihmisyydestä, elämän hauraudesta ja yhteiskunnan ongelmista ovat läsnä, mutta tämän yhtyeen kohdalla ne eivät vaikuta keinotekoisilta. Äänessä on sinut itsensä kanssa oleva yhtye, jolla on sanottavaa. Ja tapa, jolla viesti kerrotaan, tuntuu olevan aito, ei radiosoiton ehdoilla mietitty.

"For fear that someday we'll be over.
I pull you close. So much to lose
Knowing that nothing lasts forever.
I didn’t care before you were here."

Ystävyys on siitä jännä juttu, että joskus se syventyy vuosien mittaan, joskus haihtuu pikku hiljaa pois. Pearl Jamin kanssa on käynyt omalla kohdalla onnekkaasti, sillä musiikin lisäksi sanoma on muokkautunut osin samaan suuntaan mitä oma ajatusmaailma. Suhde yhtyeeseen on syventynyt. Muuttunut puhtaasta musiikin kuuntelusta joksikin epämääräisellä tavalla suuremmaksi ja merkityksellisemmäksi. Ystävyydeksi?

Kokemusta on lisäksi vahvistanut se, että muutama oikea ystäväni on yhä innoissaan yhtyeestä ja sen tuotannosta. Eddie, Stone, Jeff, Mike ja Matt ovat myös läheisteni kiinnostuksen kohteita.

On mukavaa, että vanhat ystävät ovat jaksaneet tehdä uutta musiikkia, ja tulleet siten taas korvien väliin kylään. Seuraava toivomus olisi, että yhtye saapuisi esiintymään Suomeen.

Olohuoneennurkassa olisi bändin menevä aukko.

Linkit:
Pearl Jam - Sirens (video)