Uusimman Rumban Listat -osiota koristaa Amerikan virallinen Lolita, Britney Spears, kovin rikki revityissä rääsyissä. Kuvateksti nälvii nuorta neitoa mukaillen vanhaa viisautta muotoon "vaatteet on kuin aatteet". Tietyssä mielessä vanhassa hokemassa on vinha perä. Kledjut kertovat kantajastaan.

Alkaa olla aikoihin eletty kun nuori terve mies kirjoittelee vaatteista. Miehestähän on muotoutumassa Turun oma Carrie Bradshaw! Siis tuo muotijumalatar Sarah Jessica Parkerin esittämä kolumnisti televisiosarjasta Sex and the City. Ensi merkit ovat olleet jo kauan ilmassa. Kirjoitukset ovat lipsuneet suomalaisen tosikkomiehen näkökulmasta melko feminiinisiin aiheisiin, kuten ruoanlaittoon, jo aiemminkin. Aijai, nyt varovasti Pakarisen poika. Mitäköhän ne muut sinusta ajattelevat?

Niin, mitä ihmiset ajattelevat kanssaihmisestä hänet tavatessaan. Ensivaikutelma ratkaisee, sanotaan. Ja päällä oleva kerrasto jos mikä on suurena tekijänä muodostamassa sitä vaikutelmaa, jonka itsestä toisille antaa. Millaisen kuvan minä annan itsestäni? Jo koko kansan Urkkikin antoi nuorelle Väyryselle aikanaan neuvon menestyksekkään politiikan tekemiseen: "Pukeudu poika vakavan aikuismaisesti, niin sinutkin otetaan vakavasti". Jotenkin tuohon suuntaan se muistaakseni meni. Tarkan sanamuodon voi tarkastaa Väykyltä itseltään.

Tämä pukeutumisasia on aina välillä itselläkin mielessä työtä tehdessä. Myönnän heti kättelyssä, että useimmat miehet kaupunginkansliassa pukeutuvat suoriin housuihin, kauluspaitaan ja kravattiin. Lähes poikkeuksetta päällä tai viimeistään vieressä naulakossa on myös kostyymiä täydentävä takki. Siisti on aina siisti. Välillä tunnenkin itseni Waldoksi, joka erottuu turhankin hyvin joukosta. Farkut ja neule, tai kauluspaita ilman kravattia eivät aja aivan samaa asiaa. Myönnetään.

Miksi en sitten laittaisi päälleni suoria housuja, krakaa ja pikkutakkia? Tai peräti pukua? Hyviä kysymyksiä, joihin minulla ei ole kattavaa vastausta. Etenkin kun itse asiassa pidän siististä(kin) pukeutumisesta. Erilaisia kravattejakin tulee aina hypisteltyä kaupoissa. "Tuokin olisi makea, ja tämä, tuosta puhumattakaan". Silti sisällä elää se pieni rokkari, joka haluaa kuulua Brunilan Teemun sanoin siihen puoleen ihmisiä, joka pitää paitaa housujen päällä. Taidan olla aika säälittävä virkamiehenalku, jonka pitäisi tunnustaa oma karitoivosmaisuutensa. Arvin entisellä kakkosmiehellähän on huikea kravattivarasto kotona. Jos keskittyisikin itse samaan, ja unohtaisi kaiken kapinan. Alkaisi keräämään kravatteja.

Itse asiassa kyseessä ei ole kapina, vaan oman sisäisen dresscoden jäsentymättömyys. Syytän tästä "pukeutumisongelmasta" edellistä työtäni asukasläheisessä tietoyhteiskuntaprojektissa, OSKUssa. Siellä ei kerta kaikkiaan olisi osoittanut fiksua pelisilmää tulla nuorena jellonana tumma puku päällä työpaikalle, ja olla yhtäkkiä kovin asukasläheisesti kehittämässä yhteistä tasa-arvoista tietoyhteiskuntaa. Harva asia on näet yhtä luotaantyöntävä yhdistelmä kuin "meidän yhteisestä tietoyhteiskuntakehityksestä" asukasillassa puhuva nuori juippi kravatti kovana kaulassa. Siinä antaa välittömästi itsestään kaikkea muuta kuin kohderyhmää lähellä olevan kuvan.

Työpukeutumistyylini siis kehittyi opiskeluaikaisten freelancerin ja opettajan töiden hyvinkin rennosta ja nuorekkaasta asukasläheisen projektin asialliseen pukeutumistapaan. Pitäisikö nyt siis ottaa askel kohti entistä vakaampaa tyyliä? Aikuismaisempaa otetta? Minulla tuskin on riskiä näyttää ikäistäni vanhemmalta, joten siinäkin mielessä voisi olla hyvä juttu uskottavuudelle pukeutua säännöllisesti kuten kunnon virkamiehen kuuluukin: harmaaseen pukuun. Eipähän tarvitsisi miettiä mokomaa aihetta. Saati kirjoittaa siitä kokonaista kolumnia.

Itse asiassa olen pukeutumisessani hieman kaksijakoinen, sillä vaikka kravatit ja fiksu pukeutuminen koskettavatkin sisäistä jaakkoseliniäni, olen itse asiassa enemmän Klaus Bremer -miehiä. Kansanedustaja Bremerhän muistetaan hänen eduskuntaa järisyttäneestä liikkeestä saapua kesähelteillä töihin shortseissa. Jos minun pitäisi näet listata itselleni rakkain asukokonaisuus, kuuluisi siihen ehdottomasti polviin asti ulottuvat rennot shortsit ja vanha pesussa haalistunut Pearl Jam –T-paita. Tai kenties joku MentalWearin porukan ideoimista, loistavista T-paidoista. "Medical treatment keeps me going", "I hear voices", "Avohoidossa" ja "Naapurini vainoavat minua". Hauskoja paitoja kaikki tyynni, joiden ostamisesta saa kaiken päälle hyvän mielen kymmenyksen mennessä mielenterveystyön tukemiseen! Tulipahan taas mainostettua.

Mitä tästä opimme? Emme niin yhtään mitään. Laiska mutta pikkutarkka silittäjä kammoaa yhä kauluspaitoja, joita ei saa millään pysymään rypyttöminä. Tulikohan siinä se todellinen syy epämuodolliselle pukeutumiselle? Ehkä sitä täytyy katsella joulun jälkeisistä alennuksista itselle pukua, jolloin alla oleva paita ei olisi niin näkyvästi esillä. Ryppyisenä tai ei. Lääkäreillä on aina se helppo valkoinen takki. Sopisikohan sellainen myös kaupunginkansliaan?