Opiskeluaikana tuli vietettyä pitkiä lounaita etenkin Mikron ruokalassa. Kunnon lounastauon ajatuksena oli tietysti ravita itseä maukkaalla ruoalla, mutta myös antaa ravintoa ajatuksille ja käydä läpi luennoilla käytyjä asioita. Etenkin eräänlaisen sielunveljen, Ernon, kanssa keskustelut ajautuivat aina silloin tällöin jopa filosofiselle tasolle.

Saatan muistaa väärin, mutta veikkaisin kinastelevien pohdintojen saaneen eniten energiaa juuri biologian luennoilta saatuihin ajatuksiin aistimaailmasta sekä maantieteen opintojen loppuvaiheessa esiin tulleista tieteen teorioista. Aika ajoin nämä "syvällisemmät" keskustelut olivat itseni ja Eepin välisiä vänkäämisiä todellisuuden olemuksesta. Mikä on subjektiivisuuden ja objektiivisuuden suhde? Onko toista olemassa ilman toista, ja mistä maailman hahmottamisessa on kyse?

Muistaakseni olin itse vakuuttunut subjektiivisen näkemyksen ylivertaisuudesta, eli ajatuksesta siitä, että aistimme värittävät kaikkea havainnointia, jolloin todellisuus rakentuu subjektiivisen aistikokemuksen kautta. Tällöin todellisuuden olemus vaihtelee jokaisen havainnoijan kohdalla, eikä objektiivista käsitystä todellisuuden olemuksesta ole kenelläkään. Itse asiassa objektiivista, vääristymätöntä tietoa ei ole olemassa, vaan se rakentuu havainnoitsijan mielessä. Kyseessä on siis eräänlainen ajatus lumetodellisuudesta Matrixin hengessä. Tosin ajalta selkeästi ennen scifielokuvaan keittiöpsykologiaa sekoittanutta trikki-ihmettä.

Erno puolestaan yritti perustella minulle objektiivisuuden olemassaoloa. Subjektiivisuus ei siis poissulje objektiivisen olemassaoloa. Objektiivinen maailma on olemassa subjektiivisista havaitsijoista huolimatta, ja sitä on mahdollista tarkastella myös ilman vääristymää. Valitettavasti en muista kaikkia Eepin taitavia perusteluja.

Vääntö objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteesta jatkui muistaakseni myös kesällä 2002 Ernon mökillä. Keskellä yötä. Pyydänkin tässä anteeksi Laurilta ja Timolta, jotka joutuivat kuuntelemaan minun ja Ernon hieman humalaista filosofista "pohdintaa" aivan liian kauan. Te pojat olette aivan liian kohteliaita antaessanne meidän järmätä taas kerran vanhasta asiasta. Vaikkakin pilke silmäkulmassa. En tosin tiedä miten objektiivinen muistikuva tämä on.

Heräsin tämän jutun kirjoittamiseen eräänä menneen viikon iltana, jolloin luin Stephen Jay Gouldin loistavaa "Hirmulisko heinäsuovassa - kirjoituksia luonnontieteistä" -esseekokoelmaa. Edesmenneen neron eri tieteenaloja yhdistelevät kirjoitukset vaihtelevat melko lailla, mutta yhdistävänä ajatuksena pitkin kirjaa kulkee eräs tieteen historian merkittävimmistä ja mielenkiintoisimmista ajatuksista. Kyse on tietysti evoluutiosta.

Samoina päivinä olin käynyt työn ja oman mielenkiinnon puolesta läpi  Tommi Inkisen väitöskirjaa "Tieto, kone, alue ja ihminen". Kyseisessä teoksessa ei evoluution pohdinnalla ole roolia, mutta kulttuurimaantieteen filosofispohjainen käsitteiden selvittäminen nostaa esiin tilan ja paikan ymmärtämisen ongelmia. Eräänlaista todellisuuden olemuksen pohdintaa siis.

Tilan teoretisoinnissa on esitetty erotettavaksi materiaalinen tila, tila erilaisuutena ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tila. Tämä viimeinen käsite perustuu nimenomaan ajatukseen siitä, että sosiaalisia käytäntöjä ei voida erottaa tilallisuudesta eli spatiaalisuudesta, koska toiminta (esimerkiksi havainnointi) tapahtuu aina tilassa ja ajassa. Tällöin tila voidaankin nähdä sosiaalisesti tuotettuna ulottuvuutena.

Paikka ja tila puolestaan liittyvät olennaisesti yhteen, joten paikkaa ei voida pitää yksikäsitteisenä objektiivisena asiana, vaan koettuna ja tulkittuna ilmiönä. Paikkaan liittyy siis ajatus elämysmaailmasta, jonka kautta yksilöt rakentavat subjektiivisen kokemuksensa. Paikka voi siis olla tila, joka muodostuu yksilöllisistä tunteista, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja fyysisestä rakenteesta, ollen havainnoitsijalle tilan jäsentymä ja merkityksellistetty kokonaisuus. Eli subjektiivisuus tuntuu jyräävän tältä osin objektiivisen "paikan olemuksen".

Stephen Jay Gould viittasi puolestaan esseessään "Vasemmalle kiertyvät kotilot ja oikeaan taipuvat mielet" tähän samaan ikivanhaan tieteen foorumeilla käytyyn keskusteluun siitä, miten voimme "tietää" luonnon "realiteetit". Hänen mukaansa "tiede etenee kohti empiirisen maailman täydellisempää ymmärtämistä, mutta ´tuolla jossain´ ei ole mitään koskematonta, objektiivista todellisuutta, jonka voisimme vangita teknologian kehittyessä ja ajatustemme kypsyessä." Gouldin mukaan "ihmismieli on sekä hämmästyttävä väline että hurja haitta - ja mielen täytyy sijaita havainnon ja ymmärtämisen välillä. Kaikki havaitseminen on mielen ja luonnon kumppanuutta, ja kaikki kumppanuussuhteet vaativat kompromisseja. Uskomme, että mieltä rajoittaa aito ulkoinen todellisuus. Tämän todellisuuden puolestaan täytyy välittyä aivoihin yhtä epätäydellisten aistien kautta, jotka kaikki on väsännyt ja järjestänyt kokoon tuo raivostuttavan mutkikas prosessi, joka tunnetaan evoluutiona".

Tekstinpätkän lukeminen sai iltamyöhällä aivoni raksuttamaan, ja muistamaan nämä todellisuuden olemuksen parissa käydyt huvittavat höpötykset. Kirjoituksen tarkoitus ei ole antaa valikoitua taustatukea aiemmin käydyille keskusteluille, vaan pikemminkin muistaa nyt toisaalla asuvaa ystävääni Ernoa. Kaipaan opiskeluaikaisia stimuloivia keskusteluja Mikron pippuripihvien ääressä.