"Kuljetin bussia sinistä, ja kaverit alkoivat inistä. Ajelet liian hiljaisesti. Kauan mun pinnani kesti. Mutta viimein päätin mä näyttää, ja hevosvoimia käyttää." Näin laulelee Simo Salminen loistavassa "Alle lujaa" -biisissä. Aiheenani ei silti ole liikenneturva, vaan pinnan pituus.

Minkä pituinen on sinun pinnasi? Mitataanko hermojen pitävyyttä paineensietokykynä, paineen yksikön ollessa Pascal? Onko kyseessä pinnan pituus sentteinä, metreinä tai jaardeina? Vai mittaatko sinä hermojen pitävyyttä ajassa? Minuuteissa, tunneissa vai päivissä? Juna menee joka päivä, mutta vuorokaudenaika vaihtelee, herra ottaa ihan rauhallisesti.

Oman pinnani pituus vaihtelee, kuten kai kaikilla muillakin. Minun malttini on lähinnä aikasidonnainen, sillä kovin suuriin paineensietoa mittaaviin tilanteisiin en ole eläessäni (vielä) joutunut. Hermojen pitävyyshän tunnetusti vaihtelee asian mukaan, joten pelkästä aikasidonnaisuudesta ei voida puhua. Rakkaus on yksi tekijä joka punnitsee pinnaa. Sen tietää jokainen lähimmäisen kiukuttelua seurannut tai kaupassa "riemastuneen" lapsen vanhempi. Lisätään siis yksiköihin myös pinnan massa kiloina.

 


Matkustamisen hyviä puolia on sen kasvattavuus. Aikaan oppii suhtautumaan ulottuvuutena joka venyy. Näin ollen myös pinna pitenee. Kiire yleensä häviää jossain vaiheessa, ainakin lentokentällä. Nyt on aika hoitaa asia tai aika hoitaa sen puolestasi. Asioiden mittasuhteisiin laittaminen auttaa. Pistetään siis hermojen pituus kartalle oikeisiin mittasuhteisiin venytettynä. Ja mikä olikaan kartan mittakaava?

Mistä tämä pinnan mittailu, ajan pohtiminen ja matkavertaukset? Kehiin tarvitaan human interestiä, huutaa sisäinen lööppitoimittajani. Kävin viikolla Wienissä, jossa pinnaa kiristi lentokentällä asiointiautomaatin ja lentoselvityksen tökkiminen sekä asiaan luonnollisesti kuuluva matkatavaroiden jääminen Itävaltaan.

Helsingin marraskuinen karmea keli, tupaten täynnä oleva bussi perjantain kehäteiden ruuhkissa ja ontelot täynnä räkää flunssan seurauksena antoi taas hyvän mahdollisuuden kasvattaa luonnetta ja pidentää pinnaa. Onneksi aina voi kirjoittaa kolumnia ja kuunnella musiikkia.

Olen mielestäni oppinut hillitsemään itseäni. Etenkin matkustamisessa alan vähitellen turvautumaan ns. pahimman vaihtoehdon strategiaan (worst case scenario), jonka etuna on se että aina päästessään itse terveenä perille voi matkan katsoa onnistuneen yli odotusten. Väliäkö sillä jos matkatavarat jäävät matkanvarrelle ja virkailijat vievät vielä sinunkin puoliskosi matkatavaroiden tositteena toimivasta tarrasta.

Pullo cokista ja pala suklaata saavatkin maailman näyttämään siedettävämmältä. Etenkin jo käsimatkatavaroissa on puhtaat sukat ja vaihtokalsongit. Sinua kotiin odottavat saattavat tosin kannustaa varaamaan käsimatkatavaroiden kalsaritilan jatkossa tuliaisille…

Pinnan pituus ja suhtautuminen ylipäätään aikaan lienee ratkaisevaa. Tieteen Kuvalehdellä oli jokin aika sitten aikaa käsittelevä teemanumero, jota luin odottaessani pääsyä työterveyslääkärille. Tilanteesta teki huvittavan se, että minulla oli tuolloin(kin) olevinaan kiire muualle. Siinä minä sitten yritin lukea aikaa ja kiirettä käsitteleviä artikkeleita yrittäen välttää kiireen tuntua!

Artikkeli listasi aikaan suhtautumista ja siten ajan roolia eri maissa ja yhteiskunnissa. Ykkösenä ajan ja kellon mukaan elävänä yhteiskuntana oli muistaakseni juuri Itävalta. Tai sitten naapurimaa, Rolex-Sveitsi. Viimeisimmän sijan tehdyssä tutkimuksessa oli vienyt Meksiko, jossa kello ei todellakaan tuntunut sanelevan elämää. Ei muuta kuin sombrero silmille ja siestan viettoon.

Maòana-kulttuurista ei ollut tietoakaan Wienissä, jossa Tieteen Kuvalehden juttu itse asiassa mieleeni juolahtikin. Ajan merkitystä oli näet selvitetty tutkimuksessa mm. postin luotettavuudella/toimitusajoilla sekä ihmisten yleisellä kävelynopeudella. Tiedä sitten ovatko moiset mittarit kovin luotettavia ja mistä ne kertovat, mutta Wienissä ainakin jälkimmäiseen asiaan tuli kiinnitettyä huomiota.

Suojateillä katujen ylitykseen liikennevaloissa varattu aika ei näet tunnu riittävän edes terveelle suomalaiselle nuorelle miehelle, joka yrittää esittää ripeää ja tehokasta! Valot vaihtuivat käsittämättömän nopeasti punaiseksi, eikä liikenteessä olisi ollut vanhemmalla herrasmiehellä tai frauleinillä minkäänlaista toivoa ehtiä ajoissa kadun toiselle puolelle!

Toisaalta, enpä nähnyt kävellen kulkevia vanhuksiakaan. Luonnonvalintaa, seniorikansalaisia harventavaa väestö- ja liikennepolitiikkaa vai kulttuurieroja? Asia jäi minulta selvittämättä. Postin luotettavuus ja toimitusaika on vielä testattavana, joten saa nähdä milloin työpaikalle lähetetty kortti löytää perille.

Mitä tästä siis opimme? Sehän on klassinen kysymys, joka on hyvä aina välillä esittää itselleen. Matkustamisessa ja monessa muussakin aikatauluja usein rikkovassa toiminnassa täytyy kehittää itselle ajattelumalleja, joiden kanssa oppii selviämään.

Yhdelle vastauksena toimii uskonto, ja myöhästyminen onkin esim. Allahin tahto. Toinen on samalla tavalla fatalisti uskoen kohtaloon tai muuhun perimmäiseen tarkoitukseen. Kolmas löytää syitä lähempää maanpintaa, mutta suhtautuu niihin ajan myötä kokemuksen mukanaan tuomalla rauhallisuudella. Tai lakonisuudella. Ei se ole ennenkään maailma kaatunut omaan myöhästymiseen.

Minulle kenties sopivimman tavan on todennut jo edesmennyt suuri taiteilijamme Veikko Lavi. Häntä tai laulun minulle tuntematonta sanoittajaa siteeraten, "Ota löysin rantein, älä jännitä. Ota vastaan elämä". Sitä voi käyttää vapaasti selityksenä pomolle kun seuraavan kerran myöhästyt esim. töistä. Samalla voit mitata hänen pinnansa pituutta...