Tämä on kenties viimeinen tekstini ennen isäksi tuloa. Viimeinen hetki tilittää ja purkaa päässä pyöriviä ajatuksia. Pahoitteluni siis lukijalle etukäteen.

Tulipa dramaattinen alku. Ei tässä sentään itsemurhaviestiä olla kirjoittamassa vaikka kenties jonkin sortin jäähyväisiä jätetäänkin. Koitankin heittäytyä jatkossa positiivisemmaksi, leperrellä herttaisia ja ihastella vauvankakan värikarttaa.

Samaan tapaan mitä parisuhteen kehityksessä on erotettavissa eri vaiheita, löytyy niitä myös aikuistumisen askeleista. Aikuistumistahan käsiteltiin tavallaan myös parisuhteen porttiteorian yhteydessä, mutta aikuistua voi ilman parisuhdettakin, joten pelko pois sinkkukinkut.

Pelleilimme kerran opiskelukaverieni kanssa ajatuksella, että meitä yhdistelemällä saisi aikaan yhden aikuisen. Tällöin nämä ns. aikuisuuden tunnusmerkit täyttyisivät. Mitä ne ovat? Kysyt tätä tai et, niin täältä pesee yhden sortin näkemystä.

Ennen arvailujasi haluaisin kuitenkin korjata yleisen harhaluulon, jonka mukaan työnteko olisi yksi aikuistumisen tunnusmerkeistä. Näin ei ole, vaikka lapsityövoimaan en viittaakaan. Työnteko on keino, väline, jolla aikuistuminen mahdollistetaan. Kuten Manun illallisen, myös aikuistumisen maksaa joku. Yleensä sinä itse.

Ensimmäinen tunnusmerkki on oma auto. En nyt puhu mistään ammattikoulukotterosta, jonka jokainen viiksiään kasvattava Jarna ostaa heti kun keväällä myydystä kevarista saadut rahat antavat myöten. Siitä on vielä matkaa aikuisuuteen vaikka alla olisi Kadettien kuningas ja jalassa seitsemän peninkulman saappaat. Puhun asiallisesta autosta, sellaisesta jota ei koristeta ja hajusteta vaniljantuoksuisella Wunderbaumilla. Osalle tämä vaatii lainanottoa pankista, toinen lähtee hakemaan rahaa vaikka Kosovon kukkuloilta. Joka tapauksessa kysytään sitoutumista. Pankkiin tai Puolustusvoimiin.

Toinen merkki on oma asunto. Tähän viitattiinkin parisuhdetta rakentaessa. Asunnon osto ei kuitenkaan vaadi kumppania rinnalle, kuten autonkaan osto. Sen sijaan pätäkkää vaaditaan tässäkin tapauksessa. Roimasti. Ei siis muuta kuin pankkiin marginaalikorosta neuvottelemaan ja kahden euron kakkua syömään. Kuluttaja on kuningas ja Huoneistokeskus antaa avaimen onneen viiden prosentin välityspalkkiota vastaan. Tosin sielusi, tai takapuolesi riippuen uskonnollisuudestasi, on seuraavat viisitoista vuotta pankin omaisuutta.

Kolmas tunnusmerkki viittaa läheiseen henkilöön, sillä avioliitto tai laillistettu parisuhde on suuri askel kohti aikuisuutta. Tuolloin sitoudutaan joko henkilöön rinnalla, Jumalaan tai molempiin. Ainakin siihen asti kunnes liitto mitätöidään kovin maallisissa merkeissä rahasta riidellessä. Joka tapauksessa skumppaa kilistellessä ollaan jonkin sortin aikuisuuden porteilla.

Neljäs kerta toden sanoo. Tai oma lapsi. Kumpi sitten ehtiikään ensimmäisenä puhumaan tai parkaisemaan. Tähän(kään) ei välttämättä tarvita parisuhdetta, vaikka huoltajuus helpompaa kahteen pekkaan lieneekin. Tässäkin kohdassa avainsana on kokousten bullshit-bingon tuttu käsite, sitoutuminen. Sitoutuminen ja todellinen vastuu jostakusta toisesta.

Aiemmin me Tammelan mökin kolme muskettisoturia ja D´Artagnan naureskelimme siis, että ottamalla yhdeltä auton, toiselta asuntolainan, kolmannelta sormuksen nimettömästä ja neljänneltä lapsen kuvan lompakosta pystyisimme luomaan meistä yhden aikuisen miehen. Kardinaali Richelieun.

Mitä aikuisuus siis on, tai millainen henkilö olisi tämä Tammelan Richelieu? Kaikki neljä ehtoa täyttävältä kaverilta on poissa leikkimielisyys, huumori, vastuuttomuus ja iloiset kokeilut. Tilalle on astunut vakava, rajoittunut ja mielikuvitukseton tyyppi, joka on jokaisen miekkasankarin tai Peter Panin vastakohta.

Minun sisäinen peterpan tekee kuolemaa. Pojan, jonka ei pitänyt aikuistua päätyykin vakavaksi, itsensä kieltäväksi hapannaamaksi. Neljän merkin Richelieuksi.

Mistä tämä synkkyys? Pelosta persuuksissa, totta kai. En ole koskaan ollut varhaiskypsä, joten onko mahdollista että kolmenkympin kriisi iskee ennen 30.tta ikävuotta?

Televisiohan on täynnä sarjoja, joissa aikuisuutta ja sitoutumista vältellään viimeiseen asti. Ajatellaanpa vain tänä syksynä Suomessakin päättyneitä menestyssarjoja kuten Frendit ja Sinkkuelämää.

Siirryttäessä kirjallisuuden puolelle mieleen tulee yksi suosikkikirjailijoistani eli brittiläinen Nick Hornby. Mieshän on erikoistunut kuvaamaan keskenkasvuisia kolmekymppisiä miehiä, kuten erinomaiset myös elokuvafilmatisoinneiksi päätyneet "Uskollinen äänentoisto", "Poika" ja "Hornankattila" hyvin osoittavat. Helppo samaistuminen lienee niin televisiosarjojen kuin kirjojenkin suosion takana. En siis ole tunteitteni kanssa yksin.

City-lehdessä puolestaan oli joitain kuukausia sitten artikkeli ns. kuningaslapsista. Kuvaan kuuluvat pidentyneet opiskeluajat, hedonismi, jatkettu nuoruus, viihde-elektroniikka ja pätkätyöt. Ympärillä kuohuu yhteiskunnallinen muutos, työelämän muuttuneet vaatimukset ja kiivastahtisuus. Sehän on minun elämääni! Vasaramäen kuningaslapsen.

Joten miksi teineillä on niin kova kiire aikuistua tai ainakin esittää aikuista, ja niillä joiden tulisi aikuistua, ripustautua nuoruuteen? Pakokeinot vain vaihtelevat, osittain varmasti myös syytkin.

Vai käykö minullekin niin, että aikuistumisen kautta opin nauttimaan uusista asioista? Iloa ja lohdutusta tuovatkin oma auto, asunto, parisuhde ja lapsi? Auttaako itse asiassa pieni vastasyntynyt minua aikuistumaan, kasvamaan ihmisenä muussakin mielessä kuin salilla nostettu rauta pullistaa palaa?

 

Vai sälytänkö vain läheisilleni kohtuuttomia paineita jättäessäni jäähyväisiä nuoruudelle ja potiessani olemassaolon tuskaa? Mietinkö minä liikaa? Ajattelen, siis olen. Miten voisin olla olematta, ajattelematta? Joten kuka minä olen? Suomalainen aikuinen mies. Jokainen voi liittää väliin haluamansa adjektiivin. Sen mukaan miten väsynyt on uikutukseeni.