Viime aikoina minua on vaivannut inspiraation tai ajan puute kirjoittamisen suhteen. Vaikka itsensä kiireiseksi luokitteleminen ja siitä huokailu onkin kovin trendikästä ja antaa monelle merkityksellisyyden tunteen ja tärkeyden leiman, niin sanoisin silti kärsineeni enemmän inspiraation puutteesta. "Puheaikaa" verkkoa varten on kuitenkin ollut yllättävänkin paljon tarjolla.

Mistä tämä valkoisen monitorin syndroomana tunnettu tila on syntynyt? Aiemmin erilaisia kirjoituksenaiheita suorastaan pulppusi mieleen. Etenkin suihkussa, jossa suurin osa ns. kuningasajatuksistani syntyy. Naislukijat voivat miettiä minua alasti suihkussa, muut voivat siirtyä eteenpäin…

Sanoisin kyseessä olevan onnellisuuden ja tyytymättömyyden epänormaali suhde. Tasapaino on järkkynyt, eikä tekstiä siksi synny.

Pidän itseäni hieman kyynisenä ihmisenä, sillä itäsuomalaisen iloista minusta ei saa, vaikka Paapan juuret Karjalassa olivatkin. Minua potkii jos ei suoranaisesti eteenpäin, niin ainakin kirjoittamaan tarve purkaa tuntoja. Avautua. Osoittaa tyytymättömyyttä. Kuten jutuista päätellen niin monia Turun Sanomien toimittajiakin.

Pieni poikani on tuonut omaan elämääni uusia ilonaiheita, ja olenkin ollut kenties keskimääräistä onnellisempi. Siksipä myös kirjoittamisen ideat ovat olleet normaalia tiukemmassa.

Pieniä aiheita tyytymättömyyteen ja rutinaan on toki ollut. Dan Brownin kohutun ja kehutun "Da Vinci –koodin" epäloogisuudet, aikaiset aamuherätykset töihin, pojan iltaiset kiljumiset, kurja keli sekä erilaiset hankaluudet töissä. Mitä pidempään olen saanut töissä tunkea neliskanttista palikkaa pyöreään koloon eli perehtyä tuttuihin hallinnon kiemuroihin, sitä enemmän kirjoittaminen on taas tuntunut houkuttelevan.

"Ongelmanani" onkin siis ollut tähän asti onnellisuus. Tyytyväisyys. Mielessä ei ole palanut aihe, joka täytyy saada purettua paperille. Tilanne on tosin havaittavissa muuallakin, ja jopa verrattavissa ympäröivään maailmaan. En ole siis yksin pienten kirjoituksieni kanssa.

Suurin osa suurista keksinnöistä tehdään kun tutkija on vielä melko nuori eikä ole vielä saavuttanut paljoa, jolloin sekä kunnianhimo että menestymisennälkä ovat suuria. Tämä pätee tieteen lisäksi myös taiteeseen. "Nälkätaiteilijat", luomisen vimma, halu muuttaa olemassa olevia rakenteita ovat muutosvoimana niin taiteessa, tieteessä kuin koko yhteiskunnassakin.

Tyytymättömyys ympäröivään maailmaan, joka on vanhan vallan rakentama, ja johon ei ole vielä saanut vetää omalla pensselillään riittävän näkyvää jälkeä. Muistelepa vain opiskelijamellakoita. Ja yritä miettiä miten moni viisikymppinen oman hyvinvointinsa varmistanut on noussut heidän rinnallaan barrikadeille?

Tukahduttaako siis "liika" onnellisuus luovuuden? Kenties ei, mutta tyytyväisyys saattaa näin tehdäkin. Olo on kuin opiskelijapojalla Rax:n buffetissa vietetyn parituntisen jälkeen; väsynyt, mutta onnellinen. Kylläinen ja turta. Fyysisesti ja henkisesti.

En toki kaipaa tyytymättömyyden tunnetta yhtään nykyistä enempää. Päinvastoin. Onnellisuus ja tyytyväisyys ovat mukavia tunteita, ja antavat elämälle iloa ja merkitystä. Kunhan kylkiäisiksi saisi vielä välillä inspiraatioita. Mikäköhän operaattori antaisi niitä puheajan kylkiäisiksi?