Korvatulpat korviin, loistava silmille asetettava suoja päähän ja yö voi jatkua unten mailla. Toiveajattelua. Kello on 4.00 perjantai-aamulla, ja minä aloitan matkani Tallinnaan aamupäivän kokousta varten. Hieman eri tunnelmissa mitä suurin osa kanssamatkustajistani.

Bussi tulee näet jo asemalta tupaten täyteen laskuhumalasta kärsiviä haalaripukuisia opiskelijoita. Humalaisen pettämättömällä logiikalla ja huomaavaisuudella he pohtivat toisilleen laukoman lauseen "you are full of shit" syvällistä merkitystä. Kovaan ääneen, tottakai. On se Akateeminen Aurajokilaivuritutkinto -tapahtuma siunaus, huomaan ajattelevani keski-ikäistyvän työläisen katkeruudella.

Jossain Paimion paikkeilla saan unen päästä kiinni, ja saan torkahdeltua melko sujuvasti aina Helsinkiin saakka. Välillä toki havahdun  bussilastin toisen pääjoukon, eli lomalle suuntaavien keski-ikäisten naisten, ihastuttavaan kälkätykseen siitä, mahtaako joku hakea Marjaa, Terttua tai kenties Marja-Terttua Teneriffalla tanssimaan. Sääliksi käy. Siis sitä Puerto de la Cruzin Pepeä, joka heitä työkseen tanssittaa.

Kävelen kylmässä Helsingin aamussa Eduskuntatalon edestä satamaan. Kädet syvälle housun taskuihin ja jalkaa toisen eteen, jotta katamaraani ei jätä. Se täyttyykin vauhdilla "tyylikkäistä" Tallinnan turisteista, jotka suuntaavat viikonlopuksi leveilemään etelänaapureiden eteen. "I´m the king of the world", nämä eläkeläiset huutaisivat, kuten Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio Titanic-elokuvassa ikään, jos englantia osaisivat. Ja kannelle päästettäisiin. 

Kokemus on mielenkiintoinen, sillä olen huono suomalainen. En ole itse ollut kännäämässä Tallinnassa, joten nämä tiukkaa viinaa jo katamaraanin Jetshopista hamstraavat eläkeläiseläimet ovat minulle uusi näky ja elämys. Kovaääninen naurun käkätys kaikuu korvissani kun olut- ja lonkerotuopit tyhjenevät vieressäni. Yhtäkkiä Interreg-rahoitusehtojen selvittäminen alkaa tympiä. Kumma juttu.

Suomalaiskansalliseen tapaan kaikki tungeksivat joukolla ulos katamaraanin ahtaasta ulosmenoaukosta.  Tietysti mukaan mahtuu aina joku, joka kateellisena ja kovaäänisesti kommentoi business-luokan etuoikeutta päästä ensin ulos laivasta. Itse seison muun rahvaan joukossa ihmetellen itsekseni jahka oma sukupolveni muuttuu ajan myötä samanlaiseksi. Vai olemmeko me jo nyt pahempia?

Aika huolestuttavaa viitettä aina vain heikommasta kehityssuunnasta antaa umpitunnelissa terminaalissa temppuileva itseni ikäinen heppu, joka kumma kyllä lasketaan laivaan paluumatkalle. Kenties sillä ajatuksella että kaveri laskee vielä alleenkin, ja laivassa siivoaminen jää muille kuin terminaalissa työskenteleville. On se suomalainen reipas nuori mies vaan edustava näky! Ihan on itse osannut juoda itsensä humalaan!

Luonnollisesti tämä kaveri kokee korkeamman voiman kutsunnan siinä vaiheessa kun katamaraanin kaiuttimista kuulutetaan myymälän lopettavan alkoholin ja tupakan myymisen kymmenen minuutin kuluttua. Kanadalaisen jääkiekkoilijan päättäväisyydellä hän suuntaa horjuvat askeleensa kauppaan herkkua hakemaan. Mutta miten sitä sanotaankaan; täytyy olla valmis ottamaan iskuja vastaan, jotta voi onnistua maalinteossa. Ja maalit tehdään maalin edestä. Tämä kaveri on selkeästi maalintekijätyyppi, sillä kaupan edessä olevissa rappusissa kaatuminen jos mikä kertoo valmiudesta ottaa kipeitäkin iskuja vastaan.

Luonnollisesti sama heppu alkaa röyhyttämään pikkusikareita tupakoinnilta kielletyllä alueella. Kaveri tuntuukin saman sortin casanovalta mitä eräs ystäväni työkaveri, joka totesi tarjonneensa naisseuralaiselleen vappuna mehua vaikka kaapista olisi skumppaakin löytynyt. "Mitä sitä sitten enää hyvää ainetta tuhlaamaan. Nainenhan oli jo saatu kämpille. Nautiskelen kuohuvan joskus itsekseni mälli huulessa ja vaniljapikkusikareita poltellen." Fiktio jää taas kerran faktalle kakkoseksi.

Jos Woody Allen hoki New York, New York, niin sopinee monen suomalaisen suuhun muunnelma Tallinna, Tallinna. Kaupungilla on eittämätön merkitys meille suomalaisille, mutta aina välillä itseä itkettää ja naurattaa Helsinki-Tallinna Twin City -ajatus. Kaupunkikehittäminen jää väkisin kakkoseksi viinarallille ja sille "ystävyyden" rakentamiselle, mitä niin moni suomalaismies Tallinnassa tekee. Tommy Tabermann unohtuu hetkessä kun humalainen suomalaismies alkaa runoilemaan virolaisnaiselle. "Paljonko maksaa?", oli viimeinen suomenkielinen lause, jonka kuulin Viron maaperällä.

Kari Tapion tai jonkun muun tangomaakarin sanoin, ja Martti Ahtisaarta samassa lauseessa lainaten: "Olen suomalainen, valitettavasti".