"No pain, no gain", niinhän se kliseinen macho-hokema menee. En pidä itseäni kovin kummallisena miesten miehenä, en edes omista nahkahousuja tai kokardihattua, joita varmasti maskuliinisten miesten parissa arvostettaisiin. Ei kenties minun takapuolen omaavan päällä, mutta noin yleisesti kuitenkin.

Lederhosenien puutteesta huolimatta kävelin taas kerran sunnuntai-iltana kuin ultramaskuliinista rakkautta kokenut, sillä sunnuntai-illan jalkapallon peluu tuntuu tuntuvan yhä enemmän kintereissä. Itse asiassa koko kroppa muistuttaa enemmän tai vähemmän jyrän alle jääneeltä ristiselästä alaspäin. Enkä puhu nyt Jyrki "Jyrä" Heliskoskesta, jalkapallomaajoukkueemme miehekkäästä päävalmentajasta.

Minun viikkoni yksi antoisimmista ja palkitsevimmista parituntisista on tuo Impivaaran nurmella pallon perässä kirmailu. Onnistumisen elämyksiä, naurua, hampaat irvessä yrittämistä, enemmän ja vähemmän onnistuneita kikkoja, syöttöjä ja laukauksia hyvässä seurassa. Viikon mainioissa merkeissä päättävän elämyksen elementit ovat siis kasassa.

Jalkapallon pelaaminen mukavalla porukalla on siitäkin mielenkiintoinen juttu, että sen aikana mielestä huuhtoutuvat enemmän kuin tehokkaasti kaikki viikon aikana takaraivoon jääneet vastoinkäymiset. Jos miehiä syytetään yksinkertaisuudesta ja hyönteismäisistä putkiaivoista, niin on niissä etunsakin. Mikäli pyöreän pallon perässä juokseminen toimii tehokkaana stressinpurkutyökaluna, niin ainakin itse rankkaan sen tuopin pohjaa tuijottelua korkeammalle. Pidemmän päälle kolotuksiakin on mukavampi ja terveellisempää kokea jaloissa kuin pään sisällä.

En tiedä, ovatko kolotukset pahentuneet näin iän myötä, vai johtuvatko nämä ajatukset lähestyvästä neljännen vuosikymmenen aloittavasta rajapyykistä. Totta tosin on, että parin tunnin, vaikkakin leikkimielisen, pelaamisen jälkeen olisi terveellistä hieman venytellä. Tuskin siitä haittaakaan olisi.

Nuorempana venyttelyt ja muu lihashuolto kuuluivat aina "harkkarien" ohjelmaan, josta en koskaan pitänyt. Ilkeämielinen voisi tietysti sanoa, että mitä sitä lihashuoltoa tekemään, kun ei ole lihaksiakaan. Joka tapauksessa käyttäydyn nykyään kuten kuka tahansa lapsellinen mies. Jätän pelin jälkeiset ainoat venytykset jääkaapilla esitettäviin ahnaisiin kurkotuksiin.

Jos pelaamisen jälkeiset rituaalit ovat näitä jääkaapin edessä tehtävien liikkeiden äänimaailmaa rikastavia "aih" ja "voih" –tyylisiä hiljaisia ähkäisyjä, niin myös pelaamaan lähteminen tapahtuu nykyään aina samojen vuorosanojen saattamana. Moneen kertaan lasinilkkojeni puolesta perustellusti pelännyt vaimoni tyytyy toteamaan mielialasta riippuen joko positiivisemman "pelaa varovasti" tai sitten lakonisemman "et sitten loukkaa itseäsi" –toivotuksen. Ei siis puhettakaan kannustavasta asenteesta tyyliin "tee ainakin kuusi maalia, sinä nerokkaiden läpisyöttöjen jumala, atleettinen ja himottava urheilusankarini".

Kenties suhteemme on jo ohittanut tuon vaiheen, tai sitten Jutta täytyisi joskus värvätä filmaamaan peliämme, jotta nämä harhakuvitelmat oman pelaamisen liikkuvuudesta ja nerokkuudesta haihtuisivat. Sille lienee syynsä, ettei kukaan käy huvikseen katsomassa pelaamistamme. Saati maksa siitä.

Omaa peliä olisi ainakin näin ajatuksen tasolla hauskaa katsoa televisiosta. Tosin ensimmäisen viiden minuutin jälkeen täytyisi luultavasti noudattaa Veritas-stadionin St Patrick´s Pubin seinälle kirjoitettua kehotusta "Juo peli kauniiksi". Sen jälkeen edessä olisikin kauhistuttava noidankierre, jossa oma nauhalta katsottu peliesitys aiheuttaisi masennusta, jonka unohtaakseen sitä lipittäisi lisää, mikä aiheuttaisi kivuliaan krapulan, jonka jälkeen pelaaminenkaan ei onnistuisi. Kenties onkin siis parempi pitää Jutta kameroineen kotona kuvaamassa Patrikia. Se lienee vähiten kivuliasta kaikille osapuolille.

Ellei sitten ajatella niitä onnettomia, jotka joutuvat ihastelemaan tuntitolkulla esikoisestamme otettuja perhekuvia käydessään meillä kylässä. Silloin puhutaan todellisesta tuskasta, jonka rinnalla minun jalkapallokentällä hankitut mustelmani paranevat nopeasti. Tässä mielessä kokardihattuiset nahkahousukaverit ovat onnekkaita. Heidän illanviettoihin ei kaiketi kuulu samanlaisten kuvien katselu? Ainakin toivon heidän puolestaan niin.