"Basso on epätasapainossa, ja kitara miksattu liian kovalle. Laulajan ääni ei kuulu riittävän hyvin, mikä toisaalta ei ole kovin suuri vahinko. Jannun taidot kun taitavat rajoittua eturivin tyttöjen villitsemiseen. Tosin siinäkin on vielä aika lailla harjoiteltavaa."

Tiedätkö tyypin? Seisoo parin samanlaisen kaverinsa kanssa mikseripöydän vieressä kädet puuskassa, "jossa saundit ovat parhaat", arvostelee ja ylianalysoi kitkerään sävyyn lavalla esiintyvää bändiä. Särpii hitaasti juomaansa, ja mielellään valittaa senkin olevan ylihintaista ja liian lämmintä. Saanko esitellä: Rockpoliisi.

Minusta löytyy moisen epämiellyttävän amatöörikriitikon vikaa. En tosin tunnusta olevani pahimmasta päästä, sillä tietämykseni musiikista rajoittuu lähinnä sujuvaan kuunteluun, joten "asiantuntevien" kommenttien laukominen soittimien miksaamisesta kaikkitietävään sävyyn olisi minulle liian vaikeata. Kaljaa tosin osaan juoda korostetun hitaasti, sillä en oikein ole päässyt sen makuun, vaikka nuorempana yritin sitäkin harjoitella.

Rockpoliisi vertailee ja luokittelee mielellään esiintyviä artisteja. "Tämä nyt on tällainen köyhän miehen Weezer, josta tosin puuttuu älykkyys ja tarttuvat melodiat. Mallia on haettu myös brittipopin puolelta. Nämä voisi parhaiten niputtaa samaan popparikategoriaan muiden samanlaisten bändien kanssa, jotka ovat harjoitelleet poseeraamista soittamista enemmän. Näitä nyt mahtuu kolmetoista tusinaan. Ei kannata kaverien jättää päivätöitään."

Rockpoliisi pyörii myös mielellään ajan kultaamissa muistoissaan. Erityisesti oman nuoruuden kolahdukset ovat kirkastuneet ajan kuluessa niin suuriksi mestariteoksiksi, että kyseisten artistien arvostelu ulkopuolisen toimesta on rockpoliisille henkilökohtainen loukkaus. Näin siitä huolimatta, että rockpoliisi ei itsekään enää kestäisi kuunnella osaa klassikkosarjaan nostamistaan levyistä selvin päin. Tämä piirre näkyy minussa voimakkaana, sillä 90-luvun alkupuolella tehtiin historian parasta musiikkia, ja kuinka ollakaan, minä satuin silloin olemaan karvan verran alle kaksikymppinen!

Hyvä rockpoliisiystäväni lähetti minulle jokunen viikko sitten tekstiviestin: "It´s official, olemme keski-ikäisiä. Uusin Mojo myy kansalle erikoisnumerossa grungea historiallisena ilmiönä. Kohderyhmänä eittämättä varttunut keskiluokka". Kyseessä oli musiikkilehti Mojon oma The Ultimate Collectors Edition –sarjan erikoisnumero nimeltä "Nirvana & The Story Of Grunge".

Totta kai minunkin oli saatava moinen läpyskä, vaikka hinta olikin suolainen. Olematonta itseironiaa riitti sen verran, etten voinut olla toteamatta Akateemisen tiskillä nuorelle myyjätytölle ostavani tässä 14,50 eurolla takaisin omaa nuoruuttani. Mojon markkinamiehet olivat laskeneet aivan oikein ainakin minun ja ystäväni kohdalla. Keski-ikäistyvän miehen nostalgiannälkä omaa nuoruutta kohtaan on loppumaton, eikä sillä ole liian korkeata hintaa.

Tilanteesta teki entistä koomisemman se, että kyseistä musiikkia ja siitä innostuneita nuoria sävytti yhteinen vimma, ahdistus ja synkkyys. Minua ei painanut maailmantuska tai huumeongelma, vaan lähinnä laimea nuoruudenkaiho. Lähes kaikki aikakauden bändit ovat hajonneet niiden jäsenten vaikeiden heroiiniongelmien vuoksi, ja minä puolestaan pidin sylissäni vuoden ikäistä hekottelevaa poikaani vaimon naureskellessa miehensä tarpeelle tuntea itsensä nuoreksi. Ainakin kulissi oli siis kohdallani harvinaisen keskiluokkainen, ja kovin kaukana grungeen niin läheisesti kuuluneesta ja läheiseltä tuntuneesta pessimismistä. Kyseessä oli siis nostalgiaostos puhtaimmillaan.

Perinteisesti nostalginen rockpoliisi pakenee pahaa ympäröivää maailmaa tutulta ja turvalliselta kuulostavien levyjen pariin. Rakas levy soimaan ja kuulokkeet korvalle, ja keski-ikäistyvän miehen matka musiikin Narniaan tai Tylypahkaan on valmis alkamaan. Itse olen löytänyt uuden tavan paeta tutulta kuulostavaan maailmaan, mutta samalla laajentamaan omaa kuuntelurepertuaariani. Hyvä ystäväni vinkkasi minulle verkkopalvelusta (www.pandora.com), joka on pelastanut jo useamman iltani. Kiitos ja kumarrus!

Pandora on kaikkea muuta kuin Kreikan mytologiasta tuttu petollinen maailman vitsaukset sisältänyt lipas. Kyseessä on Music Genome Projectin tuotteena syntynyt "verkko-dj", johon voi syöttää oman suosikkiyhtyeen tai biisin, ja järjestelmä rakentaa samantyyppisestä musiikista rakentuvan soittolistan. Tällä hetkellä olen luonut itselleni neljä "radiokanavaa", jotka on rakennettu bändien kuten Pearl Jam, Foo Fighters, Coldplay ja Green Dayn tuotannon peruselementeistä.

Edellä mainittujen bändien lisäksi Pandora tarjoilee lukuisia minulle ennen tuntemattomien artistien helmiä, jotka kuuluvat samaan valittuun tyylilajiin. Tämä onkin palvelun paras puoli, sillä se antaa mahdollisuuden tutustua maksutta ja vaivatta uuteen musiikkiin, josta suurella varmuudella pitää. Verkkopalvelu parhaasta päästä, jolle peruspihi rockpoliisikin voi huoletta antaa täydet viisi tähteä! Kädet pois puuskasta, ja joukolla lavan eteen pogoamaan kun Pandora esiintyy!