"Saksa on paska maa", tokaisi aina tyylikkäästi medialle esiintynyt Seppo Räty penkin alle menneiden Stuttgartin MM-kisojen keihäänheiton jälkeen.

"Saksassa kaikki on suunniteltu idiooteille", lohdutti puolestaan anoppini minua, kerrottuani matkustavani Chemnitziin tapaamaan lapsuudenystävääni, ja sanoin saksankielentaitoni olevan umpiruosteessa. En tiedä olisiko pitänyt loukkaantua, vai tuntea suurta helpotusta hyvin suunnitelluista logistisista järjestelyistä.

Toteutin siis pitkään puhumani, ja ystävälleni Tuukalle aivan liian kauan sitten lupaamani matkan Saksanmaalle. Lensin heti päästäisen (pakananimitykseni pääsiäiselle) jälkeen varhain tiistaiaamuna Kööpenhaminan kautta Berliiniin. Herätys oli toisen ystäväni määritelmän mukaan mallia "aikaisemmin kuin kukko pieraisee". Siltä se myös tuntui, mikäli kukot ylipäätään pierivät.

Berliiniin Tegelin kentälle päästyäni alkoi päässäni välittömästi soida Kummeli-sarjan erään vanhan sketsin musiikki. Saapastelin lentokenttäbussiin polviin asti ulottuva musta nahkatakki päälläni, ja sain pidätellä itseäni hoilottamasta kovaan ääneen marssitempoista, mitään tarkoittamatonta rallatusta "Deutschland, Deutschland, wollen geben, in der München haben reich…" Laitoin cd-soittimeni luukuttamaan Sweatmasteria, jotta kummelien rallatus poistuisi päästäni, enkä käyttäytyisi kuten tamperelaiset.

Ensivaikutelmani Berliinistä oli erikoinen. Mieleeni eivät kohonneet Kennedyn lausahdukset "Ich bin ein berliner" tai muurinpätkät ynnä muut merkkipaikat, vaan Sweatmasterin poikien laulaessa Alfa-uroksista, heräsi kysymys saksalaisten seksuaalisuuden ylikorostumisesta. Bussipysäkeillä ja tienvarsimainoksissa mainostettiin, ei lähestyviä jalkapallon MM-kisoja, vaan erotiikkamessuja "Erotik Messe". Linja-auton rullatessa kohti keskustaa tuntui lisäksi siltä, että joka toinen kauppa tai puoti olisi ollut jonkin sortin sex shop tai itämainen hieromalaitos. Ydinkeskustassa puolestaan komeili jonkin sortin erotiikkamuseo. Olin saapunut pornokeisarinna Beate Uhsen valtakuntaan.

Berliini osoittautui siellä viettämäni noin kymmenen tunnin perusteella kelpo kaupungiksi, jossa riittää sopivasti nähtävää pidemmäksikin aikaa, ja aivan liiaksi erilaista ostettavaa. Toivottavasti EU:n talousveturi sai siitä piristysruisketta kansantaloudelleen, jonka minä sille vähine rahoineni onnistuin pistämään.

Matka pääkaupungista noin 250 kilometriä kaakkoon Chemnitziin oli puolestaan yhtä tylsää katsottavaa kuin Saksan maajoukkueen peli johtoasemassa. Istuin pienessä viiden hengen hytissä kahden saksalaismiehen kanssa kenenkään vaihtamatta toistensa kanssa sanaakaan koko kolmen tunnin matkan aikana! Onneksi mukanani oli syötävää, juotavaa, musiikkia ja hyvä kirja, jonka maailmaan hautauduin erityisesti paluumatkalla. Silmissäni ei siis juuri vilistänyt masentavasti rempallaan oleva entisen Itä-Saksan maaseutu, vaan minä seikkailin kirjan sivujen myötä Afganistanissa, Pakistanissa ja USA:ssa.

Chemnitz, vanha Karl Marx Stadt, on hieman Turkua suurempi vanha teollisuuskaupunki Dresdenin ja Leipzigin nurkilla. Kaupungin ylpeyksiä ovat seitsemän metriä korkea Karl Marxin pää, sekä paikallinen jalkapalloseura Chemnitzer FC. Seuran riveissä on uraansa aloitellut myös muuan Michael Ballack, Saksan maajoukkueen nykyinen kapteeni ja kaikkien kisamainosten mannekiinipoika. Nyt Ballack pelaa Bayern Munchenissa, ja Chemnitzerin fanikatsomossa liehuu kirjailtu siniristilippu "suomalaisen" eli Tuukka "Der Finne" Salosen innoittamana!

Jalkapallon pelaaminen on jännä ammatti. Kävimme Tuukan paremman puoliskon ja jälkikasvun eli Sarahin ja Ryanin kanssa katsomassa Chemnitzerin Saksin Cupin ottelua. Vastassa oli viidenneksi ylimmän sarjatason amatöörijoukkue, Pirna-Copitz 07, jolle ottelu oli varmasti yksi kauden kohokohdista. Vieraille peli ei sitä ilmiselvästi ollut, ja esitys oli sen mukainen. En tiedä huusiko valmentaja puoliajalla kuten Jortikka männä kaudella, mutta välillä olisi ollut syytä.

Rutiiniotteet riittivät toki Chemnitzerin eli Die Himmelblaun 0-2 –voittoon, mutta en voinut olla kysymättä Tuukalta, maksaisivatkohan ihmiset viisi euroa siitä, että tulisivat katsomaan kun minä teen töitä toimistossa? Sitä verta virkamiesmäinen vierasjoukkueen esitys oli. Loukkaantuneena tyrät kirjaimellisesti rytkyen avauksessa pelannutta Tuukkaa en tietenkään tohtinut juuri kritisoida. Minun ei sentään tarvitse tehdä töitä terveyttäni riskeeraten. Jollei sitten kaupungille töiden teko ole aina uhka (mielen)terveydelle...

Päivät itsessään olivat mahtavia. Olo oli kotoisa, sillä nuoren perheenisän rooli pysyi tiukassa käydessämme Sarahin ja Ryanin kanssa ihastelemassa Dresdeniä Tuukan ollessa töissä vihreällä veralla, ja lämpötilan kolkutellessa varjossa +20 astetta. Naureskelinkin Sarahille vain vaimon ja lapsen vaihtuneen rinnalla, löydettyäni takkini taskusta sinne unohtuneen Patrikin tutin.

Vaikka suuri osa Saksassa viettämästäni ajasta kuluikin "paikallisoppaiden" neuvomana, myönnän liikkumisen Saksassa helpoksi myös vähemmän kieltä taitavalle ja paikkoja tuntevalle. Opasteet ovat selkeitä, ja niitä on runsaasti. Autolla on vaikeata ajaa harhaan, ja junatkin kulkevat täsmällisesti ajallaan. Englantia sen sijaan osataan ainakin idässä yllättävän heikosti, ja kaupoissa palvelun olemattomuus ja töykeys jaksaa aina yllättää. Jotain ikävää sentään.

Tästä huolimatta en suostu allekirjoittamaan Tuupovaaran suuren miehen eli Rädyn Sepon mielipidettä. Pikemminkin kotiin palatessani olin valmis ottamaan ensimmäisen lennon takaisin Saksan suuntaan kuullessani oman jälkikasvun sairastuneen rajuun kuume- ja mahatautiin. Neljän päivän maakohtaisen kokemuksen mukanaan tuomalla syvällä rintaäänellä voin sen sijaan todeta anopin analyysissä olleen vinha perä. Saksassa pärjää idioottikin, sillä pärjäsinhän minäkin.