Joko kodin toivevävy Peter Nyman oli viikko, pari sitten Arto Nybergin vieraana puhumassa kaksikielisyyden eduista ja välttämättömyydestä. Olen aina pitänyt Nymania fiksuna ja sanavalmiina kaverina, mutta ruotsinkielen suhteen emme ole täysin samoilla linjoilla, vaikka äitini tyttönimestä voisikin muuta päätellä.

Nybergin ohjelmaan kuuluu joka kerta sana-assosiaatio-osio, jossa Nyberg sanoo sanan, ja vieras vastaa mahdollisimman nopeasti mitä siitä tulee mieleen juolahtaa. Yksi Peterille annettu sana, tai pikemminkin sanapari, oli "Jörn Donner". Nymanin vastaus oli jotain kohteliasta ja ylevää, mutta minulle tulee miehestä aina mieleen Suomalaisen Kirjakerhon mainos, jossa Jörkka istuu nojatuolissa, ja söseltää omalla pettämättömällä tyylillään "Lukeminen kannattaa aina".

Hetken päästä Donnerista tulee kyllä mielen kaikkea muutakin, mutta sitä nyt ei tarvitse tähän vuodattaa. Jokainen osaa varmasti käydä lukemassa Wikipediasta mitä kaikkea mies on pitkällä urallaan tehnyt.

Olen aina ollut samaa mieltä mainoksen lausahduksesta. Lukeminen kannattaa. Se kehittää sanavarastoa ja mielikuvitusta, parantaa kielioppia ja rikastaa kykyä ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti. Kaiken lisäksi lukeminen on hauskaa, sillä se avaa portteja maailmoihin, joihin on ilo uppoutua. Kipin kapin siis uuteen ja upeaan Turun pääkirjastoon!

Lukeminen on ollut tiivis osa omaa lapsuutta, nuoruutta ja nykyistä "aikuisuutta". Senpä vuoksi oli itsestään selvää, että myös vanhemmuuden myötä lukeminen jatkuu, kirjallisuus vain osittain vaihtuu.

Lastenkirjoja on menneen parin vuoden aikana kertynyt kirjahyllyyn jo aika älytön määrä, vaikka kirjastokin olisi lähellä. Alkuun jälkikasvulle lukeminen ei juuri tarjonnut mitään iloa itselle, sillä kuvakirjoja joissa on kahden sanan lauseita, ei jaksa kovin montaa kertaa motivoituneempikaan mies. Jotenkin niiden luukkujen taakse kurkistamisestakin menee maku kahdenkymmenen kerran jälkeen, etenkin jos ne toimivat harhautuksena saada pikkupoika syömään.

Nyt kun jälkikasvu on reilu kaksivuotias termiitti, alkavat myös yhdessä luettavat kirjat olla mielenkiintoisempia. Jos aikuisten kirjallisuuden merkkiteoksia on tehty kautta vuosisatojen, ollaan lastenkirjallisuudessa vasta nyt astumassa uudelle, aikuistakin innostavalle, aikakaudelle.

Mauri Kunnasta innoittaneet, ja omasta lapsuudesta tutut, Richard Scarryn kirjat ovat yhä kovaa kamaa ainakin meidän pojalle, mutta tamperelaisten Kummelin poikien sketsiä lainaten "ei noilla kuuhun mennä". Sen sijaan raketti kohti tähteyttä on tukevasti ainakin laukaisualustallaan, kun siirrymme sänkyyn lukemaan Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu –kirjoja!

Tatu ja Patu päiväkodissa on huikeaa tykitystä alusta loppuun. Kuvitukseltaan oivaltavan hauskat ja yltäkylläisen runsaat aukeamat yhdistettynä hersyvään huumoriin ja nasevaan tarinankerrontaan tekevät lukuhetkestä riemukkaan myös itselle. Parasta sarjan kirjoissa on kuitenkin se, että niitä todella jaksaa lukea kerta toisensa perään, illasta toiseen.

Taidankin lopettaa tämän kirjoituksen tähän, ja mennä ammentamaan sujuvampaa itseilmaisua hyvän kirjan parista. Suomeksi. Pahoitteluni, Peter.