Lopeta lukeminen, jos olet aikeissa vuokrata Nicolas Cagen tähdittämän The Family Man – perhe on paras (2000) -elokuvan, tai pidät sitä yhtenä Hollywoodin merkkipaaluista.

Vaihtoehto 1.


Mies herää jouluaamuna parisängystä. Vieressä nukkuu nuoruudenrakkaus, jonka kanssa hän on ollut 13 vuotta naimisissa, ja sängyssä hyppii ja kiljuu noin viisivuotias lapsi. Viereisessä huoneessa huutaa muutaman kuukauden ikäinen kuralinko. Lähiön pientalosta on 122 asuntolainaosuutta maksamatta, ja työpaikkana on appiukon rengasfirma.

Vaihtoehto 2.


Mies herää jouluaamuna parisängystä. Yksin. Manhattanin keskustan pilvenpiirtäjän kattohuoneisto on oma, parkkihallissa odottaa tuliterä Ferrari ja pankissa on rahaa enemmän kuin yhden eliniän aikana ehtii laittaa leveäksi. Työpaikkana on jotakuinkin Donald Trumpin imperiumin johtaminen. Puhelimessa odottaa soittopyyntö samalta nuoruudenrakkaudelta, joka ei ole päätynyt naimisiin.

Joulun viralliseen henkeen kuuluu tavoitella ensimmäisen vaihtoehdon mukaista elämää, ja haluta pois vaihtoehto numero kahden ”tunneköyhästä” menestyksestä, kuten Family Man -elokuva opettaa.

Onko joulun henki itsepetosta rankimmillaan? Kolmen itämaan tietäjän tuoma kulta, mirhami ynnä muut lahjat ovat tavoiteltavia palttiarallaa 360 päivää vuodesta, mutta muutaman päivän ajan onni löytyy lannalta haisevasta aitasta?

Tuijotamme muun osan vuodesta tositelevisiota, jossa tuhannet tavoittelevat naama irvessä ja kynnet katkeillen vaihtoehdon 2 mukaista elämää, pyristellen kaikin keinoin eroon vaihtoehdosta numero yksi.

Miksi emme näe elokuvaa tai tositelevisio-ohjelmaa, jossa multimiljonäärit tavoittelevat omaa lukioaikaista ihastustaan? Kenties siksi, että mitään kisaa ei syntyisi? Jännitettävää olisi lähinnä siinä, lähtisikö valloituksen kohde siltä seisomalta miljardöörin matkaan vai vaihtaisiko hän ensin päälleen jotain vetävämpää, jolla varmistaa rahakkaan kosijan viettely?

Hyvä elokuva saa ihmisen ajattelemaan. Family Man sai minut miettimään, mutta pikemminkin sen synnyttämän ärsyyntymisen vuoksi. Capramainen romanttinen komedia on niin kaukana tämän päivän elämää leimaavista arvoista, että sen syöttämä huttu on liian paksua nieltäväksi jopa minulle. Ja minulla on sentään siniset silmät ja kirkas otsa.

Tositelevisio tarjoaa tuutin täydeltä roskaa. Silkasta sisällöstä huolimatta se on rehellisesti roskaa, tarjoten katsojille sitä kuraa mitä töllöstä kulloinkin halutaan katsoa. Jokainen tositelevisiota tuijottava tietää ja tuntee pelin hengen. Tämän vuoksi ison budjetin elokuvan tarjoama käsikirjoitusmämmi maistuu poikkeuksellisen pahalle.

Perhe-elokuvan tarjoamat arvot ovat kiiltokuvia samaan tapaan mitä sotaelokuvat romantisoivat rintamalla hengestään taistelleita miehiä kujeileviksi jermuiksi. Sodassa ei ole sankareita, ja harva valitsee vapaaehtoisesti keskeneräisessä talossa kituuttamisen. Etenkään jos vaihtoehtona on saada taloudellisesti huoleton elämä sekä samanaikaisesti tavoitella hehkeänä säilynyttä nuoruudenrakkautta.

En sano elokuvan opetuksen olevan väärä, ja lähiöperhe-elämän olevan huono tavoiteltava. Haluaisin vain joskus nähdä romanttisen komedian, jonka hyvää tarkoittava juoni ei ole hassujen hymyilevien keijujen maassa kirjoitettu tai raamattuvyöhykkeen moraalioppaasta lainattu.

Family Man -elokuvan voi toki nähdä ironisenakin. Lopussahan vaihtoehto numero 1 osoittautuu uneksi, ja mies palaa miljonäärielämäänsä saaden samalla myös nuoruudenrakkautensa.

Jotenkin minusta vain tuntuu, ettei elokuvaan eikä joulun henkeen sisälly ironiaa. Eihän pyhillä arvoilla saa pilailla?

Linkit:


The Family Man – perhe on paras (2000)