"Kapteeni katsoi holisonttihin, oli meeeeli mustana!"

Tätä säettä on jälkikasvu laulanut enemmän kuin riittämiin, ja väsymättömällä lapsen innolla. Voit uskoa lähes kolmivuotiaan kailotuksen ihanuuden vaihtuvan väsyneen isän mielissä ennen pitkää joksikin muuksi tunteeksi kuin pohjattomaksi ja maailmaa syleileväksi rakkaudeksi.

Takana oli harvinaisen kelju työpäivä. Otsaan oli kasvanut kuvitteellinen jorma, joka alkoi olla sitä kokoluokkaa, että huoneesta poistuessa ensimmäisenä ovenkahvaan ei ulottunut käsi vaan tuo miehinen elin. Mielessä pyöri Paavo Väyrysen lääketieteellis-filosofinen kysymys: voiko vitutukseen kuolla?

Kotiin saapuminen ei helpottanut, sillä työmurheet hyppäsivät ulos bussista samalla pysäkillä kuin minä, ja pyörivät mielessäni koko pitkän illan. Kaiken lisäksi vaimo hilpaisi työpaikkansa pikkujoulujuhliin, ja minä jäin kaksin jälkikasvun kanssa.

Aamun virkku on illan torkku. Meillä sanonta menee tasan toisinpäin. Olemme aamutorkkuja koko porukka, ja illalla virkeitä vaikka emme virkkaakaan. Pikkuepelin osalta tämä vanhempiinsa tuleminen tarkoittaa sitä, että aamuisin hän ulvoo sängystä ylös noustessa "Sattuu, sattuu!"

Ymmärrän pikkumiestä täysin, sillä aamujen aloittaminen aikaisin merkillisen agraariperinteen velvoittamana ei tue ajatusta tuottavuudesta ja tehokkuudesta ainakaan omalla kohdallani.

Iltaisin jälkikasvulta ei lähde taju ennen yhtätoista millään ilveellä. On aivan sama mihin aikaan iltatoimet aloittaa, miten monta kirjaa lukee ja kuinka kauan epeliä yrittää nukuttaa. Ilmeisesti Nukkumatin unihiekatkin ovat menettäneet tehoaan rautaesiripun putoamisen ja DDR:n televisioteollisuuden murennuttua. Siinä jää vanhempien oma ja yhteinen laatuaika todella vähiin.

Tänä iltana tarjolla oli vain henkilökohtaista laatuaikaa. Olin ajatellut saada pojan unten maille jo puoli kymmenen maissa, jotta ehtisin käydä rauhassa iltapesulla ennen Punaisen langan alkamista. Olimme syöneet iltapalan, pesseet hampaat, lukeneet kolme kirjaa ja pötköttäneet pimeässä makuuhuoneessa vieretysten noin puoli tuntia, kun yritin nousta ylös sängystä päästäkseni suihkuun. Ei onnistunut.

Epeli avasi silmänsä saman tien ja kysyi mihin olen menossa. Minä en mennyt mihinkään, mutta hermot menivät.

Itkuhan siitä tuli. Minä siirryin suihkuun pojan rauhoituttua. Koko peseytymiseni ajan kuului oven takaa yhden lauseen laulu, jossa kapteeni katsoi horisonttiin ja meri oli mustana. Arvaa oliko myös oma mieli.

Onneksi en luopunut ajatuksesta pötköttää sohvalla ja katsoa Maarit Tastulan toimittamaa Punaista lankaa, sillä silloin saapui Esko Valtaoja ja täytti huoneen.

Valtaoja säkenöi älyä, mutta ennen kaikkea loisti viisautta. Tieteen eri alojen tutkijoiden tuottamiin faktoihin pohjaten hän selitti mistä niin monessa asiassa on kysymys. "Rakkaus on liisteriä ja aivodopingia, jota tarvitaan, koska ihmislapsen kasvattaminen on kova urakka."

Pienen poikani pötköttäessä rauhassa sylissäni oli helppo yhtyä Valtaojan kovaan tieteeseen pohjautuviin ajatuksiin, joissa poikkeuksellisesti yhdistyy humaani, itseironinen ja huumorintajuinen elämänkatsomus.

Minun "uskontoni" on tiede, ja jos minun pitäisi valita tämän päivän profeetta jota olisin valmis seuraamaan, keikkuisi kyseinen tähtitieteen professori korkealla listallani.

"Hurraa me nuoret meripoijat,


meillä ilo ompi aina,


eikä suru meitä paina.


Hurraa me nuoret meripoijat,


meillä luonto raitis on!"


Linkit:


Punainen lanka


Esko Valtaoja


Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen