Kauhajoen tragedia laittaa pohtimaan syntyjä syviä.

1872157.jpgMietin televisiouutisten välkkeessä olohuoneen lattialla leikkinyttä omaa jälkikasvuani, ja kaikkia niitä risteyksiä, joissa kehitys voi lähteä väärille urille. Oma poikani huutaa aina juoksuun rynnätessään ”hyökkäykseen!” ja pyytää minua taistelemaan kanssaan ritarimiekoin ja kilvin. Onkohan Kauhajoella liipaisinta painanut mies ollut aikanaan samanlainen pikkupoika? Ja miekkailiko hänen isänsä koskaan pojan kanssa?

Lapsen kehityksen kannalta ensimmäisten kolmen vuoden sanotaan olevan ratkaisevia. Niiden aikana luodaan se ihmisyyden pohja, jolle aletaan sitä joskus niin ohueksi jäävää sivistystä rakentaa. Perheen sisäiset Daavidin ja Goljatin kamppailut lienevät meillä terveellä pohjalla, mutta en silti voinut olla miettimättä minkälaisia traumoja sitä on tahtomattaan ehtinyt jo jälkikasvulleen aiheuttaa.

Vanhempien sanotaan viettävän liian vähän aikaa lastensa kanssa. Taloudessamme minulle napsahtaa säännöllisesti ns. yksinhuoltajailtoja, jolloin parempi puolisko on töissä yötä myöten. Nämä poikien illat kuulostavat ensikättelyssä mukavilta, mutta koituvat aika ajoin melko raskaiksi mikäli molemmilla on takana raskas päivä töissä tai päiväkodissa. Sanomattakin on selvää, että tuolloin myös omat harrastukset vaihtuvat vanhemmuuden velvollisuuksiin.

En tiedä ovatko vitsailuni itsestäni harmaana virkamiehenä ja byrokratian sydämessä bittisorvin ääressä työskentelevänä täysin vailla pohjaa. Ainakin työpäivän päätteeksi kotitöiden kaatuessa päälle pikkuritarin leikkiminen ei tunnu omalta jutulta. "Ei isi nyt ehdi miekkailla kun pitäisi pestä pyykkiä, viikata puhtaat vaatteet kaappeihin, tyhjentää ja täyttää astianpesukone, silittää paita ja tehdä ruokaa..." Omatunto kolkuttaa jossain muodossa aina.

Arvostan suuresti päiväkodissa työtä tekeviä. En pysty kuvittelemaan itseäni kakofonian sekaan askartelemaan ja kasvattamaan pieniä ihmisentaimia. Siitä huolimatta he huolehtivat omasta jälkikasvustani kuten omistaan. Itse luen kotona pojan kanssa mieluummin kirjoja kuin juoksen ympäri kämppää miekka kädessä.

Sen sijaan omien kavereiden kanssa ”leikkiminen” jaksaa yhä kiinnostaa. Jalkapallon pelaaminen ja katsominen, baarivisat tai vaikka mäkiautolla laskettelurinnettä alas kaahaaminen taikovat minusta esiin sen saman lapsen, joka nautti pallon potkimisesta jo alle 10-vuotiaana. Mies voi kasvaa fyysisesti, mutta sisällä asuu pojankoltiainen, joka vain odottaa sopivaa hetkeä ottaa valta. Edes leikit eivät ole suuremmin muuttuneet.

Ugly Kid Joe lämmitteli aikanaan Harry Chapinin klassikkoa Cats in the Cradle. Kaunis kappale miellytti 90-luvun vaihteen grunge-versiona, mutta pisti myös miettimään jo nuorena kollina vanhemmuuden vaikeutta. Viimeiset vajaa neljä vuotta kappaleen kuuleminen on kuulostanut aina vain piinallisemmalta. Chapinin sanoin ”Frankly, this song scares me to death”.

“Well, my son turned ten just the other day.
He said, "Thanks for the ball, Dad. Come on, let's play.
Could you teach me to throw?"
I said, "Not today. I got a lot to do."
He said, "That's okay."
And he walked away and he smiled and he said,
"You know, I'm gonna be like him, yeah.
You know I'm gonna be like him."

Miten saman innostuneisuuden kuin vihreällä veralla pallon perässä juostessa saisi kaivettua esiin yksinhuoltajailtoina? Kuinka kauan jälkikasvu haluaa ylipäätään leikkiä isänsä kanssa? Miksi sitä tekee tietoisesti vääriä valintoja?

Vanhemmuus tarjoaa itseruoskinnan mahdollisuuksia silmänkantamattomiin.