”Isi on ihan hölmö kaikissa muistipeleissä”
Jonnekin ydinjatkeen syövereihin on syöpynyt sangen elävästi lapsuudessa otettu valokuva, jossa pelaan oman isäni kanssa Stiga-pöytäjalkapalloa. Isäni on juuri tehnyt minua vastaan maalin, ja tuulettaa käsi ylhäällä voittoaan. Minun ilmeeni on jotain huonosti peitellyn pettymyksen, halveksunnan ja silkan raivon välimaastosta.
Olen usein ihaillut raivokkaasti taistelevia jalkapalloilijoita, jotka ovat korvanneet kenties hieman puutteelliset taitonsa kovalla yrittämisellä. Olen aina ollut englantilaisen jalkapallon ystävä. Malliesimerkkejä ovat Roy Keane, ja Suomen mittakaavassa kenties Aki Riihilahti, joka on lisäksi oiva esimerkki siitä, että älykin voi viihtyä keskikentän telaketjuosastoa edustavan pelimiehen päässä. Heidän nousunsa ehdottomalle huipulle on tapahtunut miesten taitoja yhtään väheksymättä ennen kaikkea periksi antamattoman ja tappiota vihaavan asenteen ansiosta.
Omasta mielestäni oma kilpailuviettini on terveellä pohjalla. Muistan toki jonkun ystävistäni olleen toistakin mieltä, terveiset vaan Sopupalloilijalle. En ole harjoitellut kiukuspäissäni tuhansia ja taas tuhansia tunteja jo pimenneellä kentällä. Kenties siksi minusta ei olekaan kehkeytynyt minkään lajin ehdotonta huippua, josta vesarantaset voisivat kirjoittaa ihailevaan sävyyn henkilökuvajuttuja.
Häviäminen ja virheiden tunnustaminen ovat silti aina ottaneet koville. Muistaakseni asiaan kiinnitettiin huomiota jo yläasteen kronikassa joskus silloin kun nuoriso ei osannut haaveillakaan irc-galleryista ja facebookeista. Osa meistä netissä tarinoivista heimon vanhimmista huru-ukoista muistaa senkin ajan.
Nyt pelkään jälkikasvuni perineen oman luonteeni pelaamisen suhteen. En ainakaan tunnusta kasvattaneeni häntä tietoisesti kilpailuhenkiseksi.
Klassinen muistipeli on mukavaa pelattavaa aikuisen ja lapsen kesken. Sitä voi pelata aika lailla tasa-arvoisesti. Aiemmin ottelumme itseni ja pikku kehvelin kanssa sujuivat sangen mallikkaasti, eikä voittaminen tai häviäminen herättänyt kummassakaan elämää suurempia tunteita. Nyt tilanne on toisin, ja se on huomattu kodin lisäksi myös päiväkodin seinien sisällä.
Päiväkodissamme on mukava tapa käydä läpi päivän tapahtumat jälkikasvua hakevan vanhemman ja henkilökunnan kanssa aina iltapäivän päätteeksi. Tällä viikolla kuuntelin korvat punaisena miten poikani oli vetänyt keilapallon kokoisen herneen nenäänsä hävittyään kaverilleen muistipelissä. Ensin oli kuulemma tehnyt mieli käydä tuuppimassa kaveria, mutta kun se oli aivan oikein kielletty, oli harmitus purkautunut itsensä takomisena. Lopulta tunnekuohu oli tasoittunut vasta tädin sylissä asiasta keskustellen.
Hävetti. Näin pojassa turhan tarkkaan itseni.
torstai, 30. lokakuu 2008
Kommentit