parisuhde ja perhePerheen voimin kaupassakäynti on muuttunut viime kuukausien aikana melkoisesti. Nykyään leluosaston ohi ei enää pääse ilman yhden äänioikeudettoman, mutta sangen äänekkään jäsenen protestointia. Samalla olen huomannut hyllyistä pilkottavan yhä omasta lapsuudesta tuttuja tavaroita.

Päädyin taas kerran jälkikasvun kanssa Stockan leluosastolle paremman puoliskon etsiessä itselleen jotain jumalattoman tärkeää. Vesselin intoillessa vuoron perään Turtleseista, autoista ja ritarien vermeistä, hoksasin trendilelujen seassa yhä myytävän itselleni aikanaan hyvin tärkeitä Kelkkis-kelkkoja ja Neppis-autoja.

Mikäli vierastat orastavaa keski-ikää kohti laahustavan miehen lapsuudenkaihoa, kannattaa lopettaa lukeminen. Nyt on näet vuorossa nostalgiatrippi lapsuuden leikkikentille:

Neppistä pelattiin kavereiden kanssa kaiket kesät se mitä jalkapallon potkimiselta ja metsässä keppi kädessä hosumiselta ehdittiin. Erityisen mainiota korvaavaa ajanvietettä pikkuautoilla käydyt neppiskisat olivat silloin kun parhaat kaverit olivat perheineen mökeillä tai muualla poissa hiekkalaatikon reunoilta. Tiukimmat taistot käytiin erilaisten Matchbox-autojen kesken, ei virallisilla Neppis-autoilla neppaillen.

Neppiksessä oli tärkeää saada aikaiseksi tasainen kilparata. Tällöin arvoonsa nousivat mahdollisimman tasaiset tennareiden pohjat, joilla sai tampattua hiekan sileäksi. Kyseinen ominaisuus oli myös lähestulkoon ainoa, jota osasin vaatia kaupassa lenkkareita valittaessa.

Lumentulon jälkeen (niin, omassa lapsuudessani talvetkin olivat lumisia, kouluun hiihdettiin kesät talvet, ja äiti pani leipään puolet petäjäistä) neppis vaihtui kelkkiskisoihin, joita käytiin pienien nepattavien kelkkojen kanssa. Pohjaan sudittiin kynttilänpätkästä lisää luistoa, ja lumeen rakennettiin rajuja ratoja huikeine hyppyreineen, joista kelkkoja tuupittiin alas. Idea oli siis sama kuin kesän neppiskisoissa.

Kolmas leluryhmä, johon olen kiinnittänyt kaupassa oman vetistävän haukankatseeni, ovat erilaiset pikkusotilaat. Neppiskisojen lomassa hiekkalaatikolle kaivettiin huimia juoksuhautoja, joihin sijoiteltiin kaverilta piiloon omia pikkusotilaita. Asetelmien valmistuttua alkoi taistelu, joka tarkoitti kivillä kaverin kaivamien vallien tuhoamista ja ukkeleihin osumista. Mikäli sotilas kaatui tai lennähti ympäri, oli se pois pelistä. Voittaja oli se, jolla oli viimeisenä edes yksi sotilas "hengissä". Kilpailuviettini pyrki pinnalle myös tässä lajissa jo nuorena poikana.

Pidin kovasti harmaista saksalaisista ja vaaleanruskeista brittisoltuista, jotka olivat voimakasrakenteisempia ja laadukkaamman oloisia. Hennompirakenteiset, ja ilmeisesti edullisemmat, tummanvihreät jenkit eivät olleet minun makuuni. Ne kaatuivat kovin helposti. En vedä analogiaa elävään elämään tämän pidemmälle.

Millainen lapsi ja nuori omasta pojasta mahtaa kasvaa? Pelaako hän muutaman vuoden päästä neppistä ja heittelee hiekkalaatikolla pikkusotilaita kivillä? Onko talvisin ylipäätään lunta, jossa leikkiä kelkkiksien kanssa?

Ja vielä tärkeämpää, kiinnostuuko hän jalkapallosta, vai toimiiko isän ylenpalttinen innostus lajiin vastavoimana? Eivätkös ne yleensä ole vastakkaisia ajatuksia ja aatteita, jotka kiinnostavat jälkikasvua?

Linkit:
Neppis (Wikipedia)