Pohdinta ja pähkintäMoni mies haluaisi olla lihaksi muuttunut Pixar. Älykkäillä tarinoillaan lapset ja aikuiset lumoava, lahjakas, varakas ja monella tapaa seksikäs. Lupaus seikkailusta.

Jos joku ei tajunnut ontuvaa vertausta, niin viittaan sillä tietokoneanimaatioihin erikoistuneeseen animaatiostudioon, jonka tarina on kuin yhtiön itse tekemästä sadusta.

Firma sai alkunsa Lucasfilmin digitaalisesta animaatio-osastosta. Steve Jobs, se ristiriitainen kaveri Applen takana, osti osaston George "Star Wars" Lucasilta vuonna 1986. Sen pohjalta perustettiin uusi uljas yhtiö, Pixar.

Alun perin Pixar pyrki kehittämään vaativaan käyttöön sopivia tietokonejärjestelmiä, mutta homma ei ottanut tulta alleen. Sen sijaan John Lasseterin tekemät lyhyet animaatiot, joilla järjestelmää esiteltiin, herättivät suurta ihastusta. Niinpä animaatioista tulikin yhtiön päätuote. Klassista. Rohkeaa.

Nykyisin firma on tunnettu nerokkaista elokuvistaan. Pienenä sivuhuomautuksena todettakoon, että tammikuussa 2006 The Walt Disney Company ilmoitti ostavansa Pixarin 7,4 miljardilla dollarilla. Joten ei se luova talous kaikilta osin ole ihan huuhaata.

Vuonna 1995 julkaistu Toy Story – leluelämää oli Pixarin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Henkiin heräävistä leluista kertova leffa oli välitön menestys. Ensimmäinen täysin tietokoneella luotu animaatioelokuva sai aikanaan myös valtavan määrän julkisuutta, mutta on silti jäänyt minulta näkemättä. Löysin Pixarin väen nerokkaat tuotokset sitä tuttua reittiä, oman jälkikasvuni myötä.

Työkaverini selitti miten heillä on katsottu kerta toisensa jälkeen elokuvaa Autot (Cars, 2006). Insinööri kun on, hän intoili juonen lisäksi loistavasta tietokonegrafiikasta. Ollakseni rehellinen, se löi minut ällikällä. Vielä suurempi yllätys oli elokuvan erinomainen tarina, jota aikuinenkin jaksaa katsoa. Lapset tietysti kerta toisensa jälkeen, kuten kotona on tullut huomattua. Eikä edes suomenkielinen ääninäyttely saanut kiemurtelemaan vaivaantuneena sohvanpohjalla.

Tietokonegrafiikan erinomaisuus on asia, joka nousee oudolla tavalla yhä esiin mm. tietokonepelejä arvosteltaessa, vaikka se ei enää ole muuta kuin näyttävyyden hakemista. Idea, juoni ja tarina ovat kaikki kaikessa. Niin peleissä kuin elokuvissakin. Tietokone-efektien ei silti tarvitse olla kirosana, kunhan tarina on kunnossa.

Vuokrasimme viikonloppuna Pixarin tuoreimman mestariteoksen, Wall-E:n (Wall-E, 2008). Tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvan pääosassa on pieni romunkerääjärobotti Wall-E, joka lajittelee asuinkelvottomaksi muuttuneella maapallolla kadonneen sivilisaation jätteitä. Sanoma on ajankohtainen, kuluttamista kritisoiva ja voimakkaasti ekologinen. Ensiajatuksella ankeasta lähtökohdasta on saatu erinomaisen vetävä seikkailu omaani ja lähes nelivuotiaan poikani mieleen. DVD katsottiinkin sitten kahteen kertaan.

Vaimo ei robottielokuvasta innostunut, kuten ei eräs naispuolinen ystävämmekään. Missä vika? Vai pysymmekö me miehet vain ikuisina pikkupoikina?

Linkit:
Pixar