Urheilu ja vapaa-aikaTehdään yksi asia heti alkuun selväksi. Harmittaa. Mutta. Barcelona oli parempi, ja ansaitsi Mestarien liigan voiton. Miten ihmeessä joukkue oli niin dominoiva jopa Manchester Unitedin kaltaista unelmajoukkuetta vastaan?

Lehdissä ja netissä kirjoitetaan miljoonia millimetrejä Barcan jäätävästä hyökkäyksestä. Samuel Eto´o, Thierry Henry ja kirkkaimpana tähtenä tuikkiva Lionel Messi ovat tuhoisa yhdistelmä. Pelin ydin löytyy silti astetta alempaa, keskikentältä.

Xavi Hernandezin ja Andres Iniestan ilmiömäinen pelinopeus, palloton liike ja kyky lukea oikeat syöttölinjat yhdistettynä tekniikkaan syöttää pallo oikeaan paikkaan oikeaan aikaan tekevät heistä Barcan pelin sielun. Heidän nerokkuutensa antaa kärkimiehille mahdollisuuden varastaa show.

Valioliigaa enemmänkin seuraavien on vaikea muistaa otteluita, joissa ManU:n pelaajilla tuntuisi olleen kiire. Eilisessä finaalissa pallo tuntui polttavan valkoisissa pelanneiden punaisten paholaisten jalkoja.

Barcan jo ylhäältä aloittama ahkera ja älykäs prässi pakotti manchesterilaispojat jopa roiskimaan palloa pitkillä, keskialueen ylittävillä korkeilla avauksilla. Tilaa ja aikaa ei tuntunut kerta kaikkiaan löytyvän rauhalliseen pallon siirtelyyn.

Hyvät pelaajat pystyvät pelaamaan palloa nopeasti eteenpäin yhdellä tai kahdella kosketuksella. Parhailla pelaajilla ei sen sijaan tunnu olevan koskaan kiire. Esimerkkinä voi katsoa vaikka Jari Litmasen otteita vihreällä veralla. Liike on hidastunut entisestään, mutta miehen sijasta pallo liikkuu yhä liukkaasti.

Pelimiehellä katse pysyy koko ajan ylhäällä, eikä palloa tarvitse tuijottaa. Se on koulutettu riittävän hyvin pysyäkseen nappisten kärjissä ilman pistävää tuijottamistakin.

Parhailla pelureilla tuntuu myös olevan intuitiivisesti tiedossa oman liikkeen lisäksi muiden pelaajien seuraavat siirrot. Pieni pallonsiirto tai vartaloharhautus, ja yhtäkkiä syntyy sekunnin verran lisäaikaa ja metrin verran lisätilaa pelata pieni seinäsyöttö kaverille.

Litmasen murheena oli pitkään se, että pelikaverit eivät tuntuneet olevan samalla aaltopituudella. Silkkaa parhautta on, kun yhtäläisen jumalaisen pelikäsityksen omaavia kavereita sattuu samaan paitaan useampi. Silloin jälki on tuhoisaa.

Barcan riveissä tuntuu pelaavan heppuja, jotka jäädyttävät ajan kuin Matrixin Neo ikään. Yhtäkkiä maailma pysähtyy, ja taikureilla on kaikki aika ja tila maailmassa tehdä temppujaan puolustussumpun keskellä.

Herkullisinta onkin katsoa joukkueita, joiden pelaajien älynväläykset saavat katsojan haukkomaan henkeään. Omasta mielestä täydelliseen umpikujaan itsensä ajanut pelaaja antaa nerokkaan syötön, ja umpilukossa ollut puolustus aukeaa kuin Abloyn lukko ikään. On kuin saisi todistaa matemaattisen yhtälön ratkaisua, jota itse on pähkinyt tuloksetta kerta toisensa jälkeen.

Samanaikaisesti tunne voi olla tällaiselle wannabe-futarille nöyryyttävä, kuten Antonio Salierille ikään. ”Miksi Jumala on antanut kaikki nuo lahjat tuolle kikattavalle kakaralle”, tuumi katkera Salieri W.A. Mozartista kertovassa elokuvassa Amadeus.

Tunneskaala vaihtuu katkeruudesta itsesääliin, kun huomaa ajattelevansa itseään Veritas-stadionin maksavana asiakkaana. Yhtäkkiä jumalainen musiikki muuttuu tärykalvoja raastavaksi humpaksi. Kontrasti televisiosta tarjolla olevan jalkapallon ja paikallisen Palloseuran otteiden välillä on turhan raju.

TPS:n riveistä ei ole juuri Xavin ja Iniestan kaltaisia ajan ja tilan mestareita löytynyt. Harmittaa sekin mokoma.