Stereoissa soiKaukana kuljetaan kun Metallicasta on tullut hissimusiikkia.

Metallica: Nothing Else Matters

James Hetfield ja kumppanit, kuten ketkä tahansa itsensä vakavasti ottavat muusikot, tuskin suunnittelivat tekevänsä musiikillista tapettia säveltäessään ja sanoittaessaan Mustan albumin klassikkoa Nothing Else Matters. Sellainen siitä vain on vajaan parinkymmenen vuoden saatossa muodostunut. Kauppakeskusmusiikkia.

Perjantai-ilta. Takana raskas työviikko ja hieman univelkaa. Mahalaukussa tuhti patonginpätkä. Mies muuttuu veltoksi, veri valuu aivoista suolenmutkaan. Vain ruoansulatus tekee töitä. Raukeus ja vähämielisyys turruttavat mielen.

Tällaisissa tuntemuksissa seisoskelin erään mahtimarketin leluosastolla. Jälkikasvu hypisteli taas jotain aivan välttämättömästi saatavaa. Pienen ihmisen kirkas selitys lipuu ohi korvien, kun keskityn kuuntelemaan Metallican poikien mestariteosta.

”Never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I dont just say
And nothing else matters”

Jostain syystä sanat kolahtivat harvinaisen lujaa keskellä ostoshelvettiä. Tätäkö se meidän tavalla eläminen on? Kauppakeskuksessa työviikon päätteeksi laahustamista? Kuluttamista? Minkälaisia murrosikäisiä tai aikuisia omista lapsista kasvaa? Oppivatko he koskaan tyytymään vähempään ellei ole absoluuttinen pakko?

Tiedän ettei Hetfield varmastikaan tarkoittanut näitä aatoksia laulua sanoittaessaan, mutta kuten moni erinomainen taideteos, se puhuttelee eri tavalla eri ihmisiä. Vaikka sitten kauppakeskuksen leluosastolla.

Ohessa livetaltiointi 18 vuoden takaa. Sinä aikana on yksi ikäluokka ehtinyt jo kasvaa juridisesti aikuiseksi.