Pohdinta ja pähkintäMeissä jokaisessa asuu pieni teatterikriitikko.

Kotona jälkikasvu harjoittelee vitsien kertomista nelivuotiaan logiikalla. ”Tämä kirja on tehty suklaasta. Ei kun paperista. Se oli vitsi, ha ha.” Siitä se naurattamisen vaikea taito kehittyy.

Ihmisten viihdyttäminen ja naurattaminen on taiteenlajeista vaikein. Yleisö on usein armotonta, ja suurimmat koomikot siviilihenkilöinä siitä vakavimmasta päästä. Turhaan ei puhuta klovnin kaksista kasvoista.

Se on tarkkaa peliä mitkä jutut putoavat missäkin tilanteessa ja millekin kohderyhmälle. Keskellä päivää seminaaripäivän päätteeksi on turha yrittää kertoa navanalusjuttuja kun yleisö on selvin päin. Sellaistakin on koettu, enkä nyt viittaa selvin päin olevan seminaariyleisön harvinaisuuteen.

Mutta kun tunnelma on riehakkaampi, hörähdyttävät ronskimmatkin jutut. Tämän varaan laskee merkittävä osa esimerkiksi pikkujouluihin viihdyttämään tilatuista. Mutta jos esiintyjä on itse tiukemmassa tuiterissa mitä yleisö, aiheuttaa cocktail takuuvarman närästyksen. Sellainenkin tonttu on nähty ja koettu aikanaan.

Sanotaan, että elämme tarinayhteiskunnassa. Esiintyjällä pitää olla hyvä tarina ja kyky kertoa se, jotta saa ylipäätään mitään myydyksi. Näytelmissä tarinalla on korostettu asema. Jos siitä ei ymmärrä höykäsen pöläystä, tai se tuntuu olevan suunnattu aivan eri kohderyhmälle, tuntee sitä itsensä joko tyhmäksi, tai sitten projisoi tunteen esittäjään.

Se on aika huikea fiilis, kun katsoessaan yleisössä ympärilleen näkee ihmisten naamasta, että he eivät tiedä miten suhtautua näkemäänsä ja kuulemaansa. Ensin vaivautunut hiljaisuus. Yksi nostelee kulmakarvojaan, ja toinen pyörittelee silmiään. Jokunen vaivautunut naurahdus. Myötähäpeän tunne on käsin kosketeltavissa.

Kun sosiaalisesti vaikeaa tilannetta kestää riittävän pitkään, alkavat heikkohermoisimmat hakea itselleen vaivihkaa lisää juotavaa. ”Ei tätä selvin päin kestä”. Toiset piiloutuvat elektroniikan ääreen, räpläten puhelimiaan. Viimeisenä vaiheena on se, että yleisö alkaa sumeilematta keskustella keskenään, esiintyjästä piittaamatta.

Nelivuotiaan yrittäessä kertoa vitsejä on se lähinnä hellyttävää. Korkeakoulussa taidetta opiskelevan yrittäessä viihdyttää samalla tuloksella, pistää se miettimään maamme koulutuspolitiikan painotusten mielekkyyttä. Pelkkä possupuku ei tee kenestäkään luovan talouden dynamoa.