Parisuhde ja perheOlen kasvanut ihmisenä. Tällä kertaa en viittaa elopainon muutokseen, vaan ihka oikeaan henkiseen kasvuun. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Mielestäni kiistatonta todistusaineistoa kertyi viikonloppuna, jolloin teimme koko perheen voimin retken lasten riekkumismaailmaan vanhan makeistehtaan tiloihin. Paikalle saavuttuamme näky oli polvia tutisuttava: meidät yllättäneen maksuttoman sisäänpääsyn ansiosta paikka tärisi kuin liian täyteen ahdettu sardiinipurkki. Ja sardiineja saa sentään pakata mielestäni aika paljon tiiviimmin mitä ihmislapsia.

Minut valtasi pakokauhu. Tuonneko pitäisi mennä? Helvetin esikartanoon? Köhivien mukuloiden muodostamaan infektiopesään? Luonto puski päätään pintaan, ja limbinen järjestelmä huusi suoraa kurkkua: ”Pakene tai taistele!”

Olimme jo aiemmin sopineet tapaamisesta kyseisessä paikassa ystäväni Maastavetomarsalkan perheen kanssa, joten en voinut toimia kuten luonto käski. Otimme ja jäimme. Minäkin. Ei muuta kuin toppavaatteet kasaan seinän reunustalle (kaikki vaatenaulakot oli jo survottu täyteen), ja poikien vapauttaminen keskelle kakofoniaa.

Voisin kuvitella hyökyaallon uhriksi joutumisen olevan hieman samanlainen kokemus. Ensin tulee valtava isku, joka pusertaa hapen ulos keuhkoista. Sen jälkeen tajunnan taso heikkenee. Kulkeudut vain mukaansatempaavan voiman vietävänä. Rimpuilu ei auta, joten on vain parempi antaa mennä.



Hetken aikaa poikiemme riehakasta menoa valvottuamme, totesi ystäväni osuvasti, että tämähän on kuin seuraisi muurahaisterraariota. Vertaus oli osuva, sillä verkkoseinien verhoamien kiipeilyratojen takaa omaa jälkikasvua näki aina välillä vilaukselta, kunnes epeli kömpi taas johonkin piiloon. Uusi vilaus kolme metriä ylempää, piiloon, ja yhtäkkiä tupsahdus liukumäen alle. ”Uudestaan!”

Puolentoista tunnin ja useamman hikidesin jälkeen oli aika mennä juomaan parit karigrandit. Istuessamme kahvion puolella en voinut olla huomaamatta sinne kertyneitä miehiä. Useammalla kuin yhdellä isällä oli kädessään olutpullo. Osa huokaili tyhjää pulloa koriin kantaessaan sen oloisena, kuin takana olisi rankempikin treeni tai vähintään sodanaikaisesta stressitilanteesta selviäminen.

Viisi vuotta sitten en olisi ollut todistamassa kyseistä tilannetta, sillä olisin viilettänyt rintamakarkurin lailla takavasemmalle jo aikoja sitten. Kysymys kuuluukin, olenko minä viiden vuoden päästä yksi noista huokailevista oluenjuojista?

Linkit:
Leaf Areena