Urheilu ja vapaa-aikaVesa Rantanen kirjoittaa tuoreimmassa Veikkaajassa päähän kohdistuvista taklauksista ja niiden poistamisesta NHL:ssä seuraavaa: ”…samalla tuhoutuu tärkeä osa pelin raa´asta ytimestä: pelko, sen käsittely ja välittömän ja vakavan loukkaantumisen läsnäolo tekevät jääkiekosta ainutlaatuisen lajin.”

Ainutlaatuisen typerää tekstiä, sanon minä.

Näytä minulle se huippuvalmentaja, jonka mielestä jääkiekossa olennaisin asia on pelko, niin minä näytän sinulle ammattitaidottoman typeryksen. Näytä minulle se ammattilaispelaaja, jonka mielestä päähän kohdistuvat taklaukset ovat olennainen osa peliä, niin minä näytän sinulle lukkojen taa kuuluvan sosiopaatin.

Miten moni aistivapaassa, pimeässä huoneessa makaava mailataituri surkuttelee, että päähän kohdistuvien taklauksien karsiminen johtaa siihen, että ”taklaaminen pelitaktisena tai henkisenä elementtinä kuolee”, kuten Rantanen filosofoi keittiön pöydän ääressä. Kaukana kaukalosta.

Miten moni seuraomistaja tai valmentaja on tyytyväinen siihen, että tähtipelaaja taklataan kerta toisensa jälkeen täriseväksi ihmisraunioksi? ”Kuuluu pelin raakaan ytimeen”, ei retoriikan tasolla lohduta, kun kaverille maksetaan yhä miljoonapalkkaa, vaikka pelaajasta ei ole enää kaukalossa mitään hyötyä.

Entä paljon puhuttu The Koodi? En pidä kostomentaliteettia tai väkivallan uhkaa kovin ylevinä ajatusmalleina. Kuulostaa kovin keskiaikaiselta.

Eivät ritaritkaan olleet mitään puhtoisia poikia, jotka vapaa-aikanaan pelastelivat neitoja pulasta. Hielle ja hevosille haisevia herrojensa sotureita, jotka raakuudellaan, häikäilemättömyydellään ja omia sekä herransa etuja ajaen kylvivät pikemminkin kauhua kuin pelastusta.

Hyristäänkö siis Raleighissa, Carolina Hurricanesin kotipesässä tyytyväisenä, kun Tuomo Ruutu vastasi useampi viikko ennen olympialaisia Darcy Tuckerin tanssiinkutsuun, ja rikkoi tapellessaan olkapäänsä taas kerran leikkauskuntoon?

Kunnioittavatko pelikaverit nyt Tuomoa enemmän? Mieluummin puhelimeen vastannut, mutta loukkaantunut ja tehoton, kuin alta pois luistellut moderni kiekkoilija, joka täydessä tikissä olisi iskenyt joukkueensa pudotuspeleihin saakka? Vaikea uskoa, kyse on sentään joukkuepelistä.
 
Juttelin lyhyesti asiasta myös hyvän ystäväni Kummisedän kanssa. Hän nosti erinomaisesti esiin kysymyksen, miten jääkiekkojoukkueilla on yhä varaa laittaa yhdeksi viidestä kenttäpelaajasta kädetön nyrkkeilijä? Poliisi. Gooni. Kutsu häntä sitten millä nimellä tahansa.

Jalkapallossa on tuplamäärä kenttäpelaajia, mutta silti siellä ei ole varaa heittää kentälle pelkkää nilkoille potkivaa teurastajaa. Roy Keane pelasi välillä kohtuuttoman kovaa, mutta kukaan ei kyseenalaistanut puolustavan keskikentän dynamon pelitaitoja.

Miten monta runnojaa löytyy Barcelonan joukkueesta? Ei yhtään. Ja silti joukkue pelaa kenties maailman parasta jalkapalloa. Kaunista ja tehokasta. Ilman, että vastustajan täytyisi pelätä muuta kuin nöyryyttäviä harhautuksia ja syöttösommitelmia.

Jos vakavan loukkaantumisen pelko tekee jääkiekosta ainutlaatuisen lajin, niin mitä se tekee meistä katsojista? Samanlaisen verenhimoisen rahvaan, joka parituhatta vuotta sitten huusi gladiaattoriareenoilla.

Haluaisin kuvitella myös jääkiekkotoimittajien sivistyneen tuosta ajasta.