Urheilu ja vapaa-aika”Ota isi pallo, mä menen hetkeksi kiipeilemään tohon kalliolle. Hei kato isi, mä olen metsän valtias!”

Epeli oli taas intoa piukassa ja tarmoa täynnä ennen nappulaliigan harjoituksia. Päällä punainen paita, selässä numero yhdeksän ja teksti ”Spain”. Mitä mahtoi viisivuotias Fernando Torres huudella omalle isälleen ennen treenejä?

En tiedä tuleeko kenestäkään kentällä touhunneesta edes veikkausliigapeluria, mutta ainakin kentän laidalla päivystänyt yleisö oli keskimääräistä pääsarjapeliä tarkkaavaisempaa. Isät ja äidit ovat armoton yleisö, vaikka onnistuisivatkin pitämään suunsa supussa harjoitusten ajan ilman erinäisiä seeprahuutoja.

Erityisen tarkan luupin alla ovat lapsia ohjaavat valmentajat. Heitä kohtaan arvostelu voi kasvaa huomattavasti raadollisempiin mittoihin mitä Futisforumilla Marko Rajamäkeä ja kumppaneita kohtaan. Lapsia kasvattavilta ja valmentavilta ei hyväksytä mursumaisia kommentteja tyyliin ”eteenpäin on menty, ja lopussa saatiin korneri”.

Nappulaliigavalmentajilta odotetaan arsenewengermäistä kykyä kasvattaa sekä henkisesti että jalkapalloilullisesti. Median managereista antaman kuvan perusteella toivon, että oman epelin valmentajat ovat ottaneet enemmän mallia Arsene ”professori” Wengeristä kuin Sir Alex ”puoliaikasuihku” Fergusonista, vaikka Man Utd:n miehiä olenkin.

Vanhempien vaateet ovat sitä luokkaa, että valmentaminen taitaa omalta osalta jäädä tuleviin vuosiin. Oma benitezmäinen neuroottisuus kun ei välttämättä ole paras valmennusmetodi viisivuotiaille. Muistaakseni Liverpoolin kapteeni Steven Gerrard muisteli omaelämäkerrassaan, ettei hän ole lainkaan varma näkeekö Rafael Benitez heitä pelaajia muutoin kuin taktiikkaa toteuttavina pelinappuloina. Ja vähän yksinkertaisina kaiken lisäksi.

Kovin kummoista taktiikkaa ei oman epelini harjoituksissa ollut vielä havaittavissa. Enemmänkin kyse oli tietotekniikan ja biologian puolelta tutun parviälyn soveltamisesta. Kaikki pienet säntäilivät yhtenä parvena pallon perässä, ja välillä kauempaa katsottuna kentältä erottui pelkkä pölypilvi.

Omasta näkökulmasta pääasia olikin, että jälkikasvu oli harjoitusten jälkeen iloinen selittäessään, miten ”kivaa oli kun mä tein kolme maalia”. En viitsinyt selittää kovin suurella intohimolla, että kyseessä on joukkuepeli

Toisaalta, millainen valmentaja Fernando Torresilla mahtoi olla parikymmentä vuotta sitten? Painottiko hän joukkuepelin merkitystä vai ruokki maalintekijän luontaista itsekkyyttä? Ainakin Suomella ja seurajoukkueillamme on huutava pula sopivan itsekkäistä maalintekijöistä.

Ja mitä pikku Fernandon isä sanoi pojalle treenien jälkeen? ”Sä olit metsän ja kentän valtias?”