Stereoissa soiRuisrockin Converse-lavalla nähtiin perjantai-iltana, uskallan väittää, 40-vuotisjuhlaa viettäneen festivaalin paras akti. Enkä nyt viittaa lähistöllä köyrineisiin Pyhät Tepot -yhtyeen jäseniin.

Frank Turner yhtyeineen heitti keikan, joka sulatti suomalaisten sydämet. Samalla tuntui, että englantilainen herrasmies oli antanut anteeksi sille ääliölle, joka aikanaan varasti Lohjalla hänen nuoruusvuosistaan mukana kulkeneen kitaran.

1278842857_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Vähitellen hämärtyvä kesäinen ilta, pieni lava ja intiimi tunnelma. Tuntui kuin herra Turner olisi soittanut ystäville ja tutuille. Hänen välispiikeissäänkin oli tyystin eri tavalla vilpittömyyttä mitä tavallisilla viihdekomeljanttareilla. Näin siitä huolimatta, että tavalliselta jokamieheltä näyttävä karismaattinen nuori mies on ehtinyt esiintyä jo Wembleyllä.

Jotenkin oli äärimmäisen sopivaa, että viimeisen rallin herra heitti yhdessä yleisön joukosta poimitun ”Nikolain” kanssa. Nuori festivaalivieras sai varmasti ikimuistoisen kokemuksen päästessään soittamaan Frankin kanssa huuliharppua. Olkoonkin, että ystäväni tiesi kertoa kyseisen numeron toistuvan ilmeisen usein herra Turnerin keikoilla.

Sen lisäksi, että itse musiikkitapahtuma oli silkkaa onnea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, ilmestyivät muusikot keikan jälkeen jutustelemaan yleisön kanssa mukavia omaan jokamiehen tyyliinsä. Suomalainen vieraskoreus sopi tällä kertaa erittäin hyvin yhteen tämän korkeasti koulutetun brittiläisen herrasmiehen pirtaan. Lavan edessä olleen aidan molemmin puolin huokui arvostus. Fanien kunnioitus hienon muusikon ja lauluntekijän suhteen sekä artistin arvostus kuulijoitaan kohtaan.

Siispä pidemmittä puheitta, hienoa musiikkia hienolta mieheltä, olkaa hyvät.