Parisuhde ja perheMikä ei tapa, vahvistaa?

Teini-ikäisiä äitejä näkee aina silloin tällöin pyörimässä kaupungilla vauvanvaunujen kanssa. Siinä kauppakeskuksen oviaukossa vedetään röökiä ja kiherretään ihan kuten ennenkin. Lapsi pötköttää vaunuissa, ja siihen suuntaan vilkutetaan jos muistetaan. Lasten isät loistavat yleensä poissaolollaan.

Joskus siitä voisi olla etua jos olisi hankkinut itsekin lapsensa alle kaksikymppisenä. Olisi tallella teinin terve(?) itsekkyys ja omaan napaan tuijottaminen, jota eivät häiritse sellaiset sivuseikat kuten oman lapsen lohduton itku. Parempi puoliskoni saattaisi tosin todeta, että minussa on itsekkyyttä tallella ihan riittävästi vaikka keski-ikäisyys kolkuttaa jo ovella.

Oman itsekkyyden raja on tullut tällä viikolla vastaan vanhemmuuden vahvojen tunteiden yllättäessä. Pikkukakkosen kohdalla päiväkotitaipaleen aloittaminen on tuntunut selvästi raskaammalta mitä esikoisen kanssa.

Esikoisepelin aivojen kemiallisessa tasapainossa on jotain suomalaisille harvinaista. Poika on lähes aina hyvällä tuulella, ja suhtautunut hoitajiinsakin positiivisin mielin ja luottamuksella. Tiedättehän sellaisen katteettoman amerikkalaisen optimismin, johon kuuluu runsas puhe. That´s my first born.

Aiemmin päiväkotiin roudaamisessa raskainta oli perhettä yhdistävä aamu-unisuus ja siitä johtuneet hitaat liikkeet. ”Venyy kuin torpparin räkä” on isävainaalta muistiin painunut sanonta, joka sopii hyvin koko talouteemme arkiaamuisin.

Isoveljeensä verrattuna Pikkukakkonen on varauksellisempi vekara. Jos esikoinen hymyili tutuille ja tuntemattomille, niin juniori katselee kulmien alta ja varoo antamasta valheellista positiivista signaalia. Hänen tyyliinsä ei kuulu tarpeeton tyhjännauraminen. Luottamus pitää ansaita.

Junioria luonnehtiikin enemmän suomalaiskansallinen varauksellisuus, joka on syntynyt vuosisatojen aikana kun viljan on vienyt vuoronperään joko vieraan vallan edustaja tai halla. Tai naapurissa asuva Hallan ukko.

Valitettavasti luonne-ero näkyy myös päiväkotiaamuissa. Siinä paatuneemmankin isän sydän särkyy kun alle puolitoistavuotias takertuu kiinni ja itkee lohduttomasti siitä hetkestä alkaen kun tajuaa joutuvansa pitkäksi päiväksi ”säilöön”.

Tilannetta ei varsinaisesti helpota vastassa oleva hoitaja, joka istuttaa Pikkukakkosen puurolautasen ääreen, ja sanoo iloisesti ”Tuomas maistaa nyt puuroa”.

Etenkin kun pojan nimi ei ole Tuomas.