Urheilu ja vapaa-aika”Ei mikään sweet sixteen.”

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Kuusitoista vuotta voi silloin tuntua aikamoiselta. Eilen odotus palkittiin. TPS kantoi vitriiniin Suomen Cupin voittajan pokaalin ensimmäisen kerran sitten vuoden 1994.

Maailma ympärillä ehtii muuttua kuudessatoista vuodessa melko lailla. Kuka muistaa, miten Martti Ahtisaari pölähti esiin Namibian puskista ja kruunattiin (voiko niin sanoa?) Suomen presidentiksi? Tai miten Itävalta, Ruotsi ja Suomi sopivat liittymissopimuksesta Euroopan unionin kanssa? Niinpä.

Itselleni tärkeämpiä tapahtumia olivat uutiset Seattlesta, kun Kurt Cobain päätti nuoleskella haulikon piippua traagisin seurauksin. Vilpitöntä innostusta aiheutti puolestaan Green Dayn julkaisema superhypertimanttiturboalbumi Dookie. Kesällä Jenkeissä pelattiin futiksen MM-kisat, jossa Ruotsi oli raivostuttavan hyvä, ja Brasilia voitti ankealla esityksellä mestaruuden.

Heinäkuussa TPS vei HJK:n nenän edestä Suomen Cupin Stuart ”Psyko” Beardsin ja nuoren lainapelaaja Mika ”Nure” Nurmelan maaleilla. Tuon voiton jälkiliukkailla onkin sitten lipsuteltu ihan riittävän kauan. Vaan ei tarvitse enää.

Lauantaina vastakkain olivat samat jengit, mutta eri pelimannet. Vuoden 2010 finaali tuskin jää mieleen iloisen jalkapallon riemujuhlana, mutta mielessäni se säilyy muutamasta hyvästä syystä. On syytä kumartaa useampaan suuntaan syvään.

TPS, Suomen Cup 2010
"High five!"

Joukkue.  TPS oli ennen kaikkea voittava joukkue. Taisteleva porukka, joka kenties yksilötasolla ei aivan ollut vastustajansa veroinen (ainakaan materiaalin laajuudelta), mutta nuorista lahjakkuuksista ja kokeneemmista sotaratsuista koottu nälkäinen nippu. Harvalla suomalaisjengillä on vaihdella kärkeen nimiä kuten Akseli Pelvas, Juho Mäkelä, Jarno Parikka tai Teemu Pukki. Heistä jokainen kävi vuorollaan yrittämässä maalintekoa. Ei onnistunut. Yksilöinä esiin nousi erityisesti loistavan tulevaisuuden omaava maalivahti Jukka Lehtovaara. Man of the match, no doubt.

Valmennus. Ottelu pelattiin Helsingissä, Klubin kotikentällä, tekonurmella. Vastakkain menestyksessä ja mitalisateessa marinoitunut Antti ”Mursu” Muurinen ja ensimmäistä kauttaan päävalmentajana toimiva Marko ”Rapa” Rajamäki. Tällä kertaa Rapan taktiikka toi riemuvoiton. Klubin pelaajat olivat yllättävän aseettomia erityisesti Tepsin keskuspuolustuksen kanssa, vaikka vaarallisesti hyökkäyksiä vyöryttivätkin.

Kannattajat. Selkein ero. Oletus lienee, että yli puolen miljoonan asukkaan Tsadista löytyy enemmän kuin kourallinen Klubin kannattajia? Ehkä löytyy, mutta paikalle he eivät löytäneet. Mustavalkoiset turkulaiset sen sijaan osaavat käyttää navigaattoria, ja pitää ääntä. ”Kotipeli vieraskentällä”, kuten Sissiryhmä hienosti huusi. 6-0 turkulaisille tennistermejä lainatakseni.

Lopuksi muutama kehittämisajatus Suomen Cupista. Saa ottaa kantaa puolesta tai vastaan.

Yleisömääräksi ilmoitettiin eilen rapiat 5000 henkeä. Se on häpeällisen vähän.

Sää helli meitä suhteessa vuodenaikaan. Yhtä hyvin olisi voinut sataa pieniä koiria, jolloin tsadilaisia olisi saapunut paikalle vielä vähemmän. Entä jos toinen joukkueista ei olisi ollut Klubi, vaan esimerkiksi Pietarsaaren Jaro? Minkä verran väkeä olisi saapunut Sonera-stadionille? Veikkaan reilua tuhatta.

Oma ehdotukseni on, että ajankohdasta pidetään kiinni, se on selvä edistysaskel aikaisempaan marraskuun pakkasissa pelaamiseen, mutta Suomen Cupin pelipaikka arvotaan jatkossa finaaliin itsensä pelanneiden kesken. Näin todennäköisyys sille, että yleisöä on paikalla, kasvaa. Lisäksi se mahdollistaa esim. Turun osalta hekumallisen kolmannen derbyn.

Märinän siitä, että toinen joukkueista saa itselleen kohtuuttoman kotikenttäedun voi unohtaa, sillä eilen pelattiin ihan aikuisten oikeasti Klubin kotikentällä. Ja kaiken lisäksi jalkapalloilullisesti häpeällisen huonossa kunnossa olevalla tekonurmella.

Toivon, että tätä muutosta ei tarvitsisi odottaa kuuttatoista vuotta.