Stereoissa soiOsa musiikista kuljettaa tehokkaasti vuosien taakse. Yksi ehdoton helmi on vuonna 1996 ilmestynyt kolmen nuoren irlantilaispojan debyyttialbumi.

Ash: 1977


Levyn kuuntelu siirtää minut kyseisen vuoden kesään. Takana oli ensimmäinen opiskeluvuosi, ja olin juuri tavannut tytön, josta sittemmin oli tuleva parempi puoliskoni ja lapsieni äiti. Kaiken tämän hyvän lisäksi olin parhaan ystäväni kanssa reissulla Lontoossa.

Samana vuonna ilmestynyt Ashin debyyttialbumi sai britit totaalisen sekaisin. Muistan mainiosti miten Oxford Streetillä levykaupat pullistelivat Tim Wheelerin ja kumppaneiden mustavalkokantista levyä. Ymmärrän innostuksen hyvin, sillä pääosin vasta 19-vuotiaista koostuva bändi yhdisteli maukkaalla tavalla grungen jälkeistä runttausta ja pirskahtelevaa poppia. Levy tarjoaa jokaiselle jotakin. Teinitytöille päiväunenkohteita ja pojille vaikka tarinoita Jackie Chanista tai viittauksia Tähtien Sota -elokuviin.

Itselläni oli kyseinen levy sen aikaisessa kannettavassa soittovempeleessä. Vanhat naavaparrat varmaan muistavat ajan, jolloin edes nörtit eivät osanneet puhua ”ämpeekolmosista” ja iPod kuului tieteistarinoihin? Tuoreelle tyttöystävällekin soiteltiin call girl -mainoksilla vuoratuista puhelinkopeista.

Säästän teidät lukijat imeliltä tarinoilta siitä, miltä tuntui bussimatkalla kotiin Helsinki-Vantaalta kun luureissa soi pakahduttavan hieno ”Lost In You” tai huikea "Goldfinger". Sen sijaan tutustutan bändiä vielä tuntemattomat aina iloiseen voimapopin kultajyvään nimeltä ”Kung Fu”.



Videota katsoessa ei voi välttyä ajatukselta siitä, miten hienoa on soittaa nuoruuden innolla pienen klubin lavalla tai vaihtoehtoisesti olla yleisön joukossa ja tuntea Elävänsä. Kontrasti tällaiseen räkätaudin kourissa rypevään keski-ikäiseen keuhkotautiseen on turhankin raju.

Ehkä nostalgia auttaa?