Vanha pelottava totuus kuuluu, että monet vanhemmat yrittävät saavuttaa lastensa kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Kysykää vaikka Andre Agassilta.

Olen itse tullut siihen johtopäätökseen, että oman pojan pitäisi harrastaa lajia, josta en itse ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tällöin kentän laidalla seisominen ei satu silmiin.

Juttelin asiasta kaverini kanssa, jonka molemmat lapset potkivat palloa. Mies itse toimii jopa toisen jengin valmentajana. Rispektiä, propsit ja virtuaalinen hattu pois päästä.

Itsestäni ei olisi moiseen. Hermo ei yksinkertaisesti pitäisi, vaan kuupan sisäinen kello kilahtaisi liian usein. Toki kaverillanikin oli samanlaisia oireita mitä itselläni, suupielen tahatonta nykimistä ja verkkokalvojen verestystä. Lienee siis hyvä, että vaihdoin aikanaan kasvattajan työt hallinnon hommiin?

Maailma ei ole tasa-arvoinen paikka. Miten olisikaan, kun emme ole yhdestä muotista valettuja. Yhden lanttu leikkaa toista nopeammin, ja kolmas leikkaa lanttua nopeimmin. Kentän laidalta on pian nähtävissä huikeita eroja lasten lahjakkuudessa niin pelisilmän, pallokosketuksen, tekniikan, harjoitteluinnon kuin yleisen liikunnallisuuden suhteen. Yksi liikkuu kuin elohopea, toinen osaa/viitsii hädin tuskin ottaa juoksuaskeleita.

Jälkikasvu saa puolestani kokeilla useita eri lajeja.  Harrastaa sitten sitä mikä mukavalta tuntuu. Suvussa kun ei ole sen sortin suuruuksia, että nimi velvoittaisi tiettyyn lajivalintaan. Lisäksi harvasta kuitenkaan kuoriutuu miljoonia takovaa, onnellista ammattiurheilijaa. Kunhan oppisi liikunnallisen, terveen elämäntavan.

Nyt tilanne on se, että epeli odottaa jalkapalloharjoituksia enemmän kauppareissua saadakseen toisen kapulan konsolipelaamista varten. Ole tässä sitten kasvattavana kapulana rattaissa.

Linkit:
Andre Agassi: Open (englanniksi)