Pohdinta ja pähkintä- ”Hei, jonota takkiasi niin kuin muutkin.”
- ”Sä et taida käydä kovin usein baareissa?”
- ”No siinä olet kyllä ihan oikeassa.”


Vieressä neljä teinipoikaa huutaa kurkku suorana "dance with somebody" biisin tahtiin ja juo lisää rommikolaa. Aivan kuin he sitä tarvitsisivat. Sen kuin menisivät tanssimaan jonkun kanssa.

Lavalla rokkia veivaa virkamiesroolin harteiltaan karistanut ystäväni. Ja hyvin veivaakin. Paikka vain tuntuu itselle vieraalta. Rokkiklubin sijasta kyse on yhden sortin teinihelvetistä.

Olenko minä todella täällä? Kyllä. Olenko minä todella näin jäykkä? Ehkä.

Aina joskus sitä on hyvä käydä itselle ja omalle persoonalle täysin vieraassa paikassa. Se kasvattaa luonnetta, kuten Lassin ja Leevin isä sanoisi. Valitettavasti minä taidan olla pikemminkin tuo isä kuin ilahduttavan anarkistinen Lassi. Räntäsateessa pyöräilystä ennemmin kuin yökerhon lihatiskillä notkumisesta nauttiva setä.


Onko omasta lihasta mennyt "parasta ennen" -päivämäärä umpeen?

Vieressäni istuva 18-vuotias poika kysyy mitä kirjoitan. Taidan olla odottamaton näky. Eihän yökerhossa mitään kuulu kirjoittaa. Ainakaan muistivihkoon. Vessan seinään voi kenties yrittää tapailla tussilla jotain nokkelaa.

En viitsi vastata totuudenmukaisesti, että kirjoitan orastavasta setämäisyydestäni. Sinusta ja minusta. Meidän lähes sukupolven välisestä kuilusta.

”Kaikki nuoret tahtoo olla sekaisin” laulaa bändi. Minä en tahdo olla sekaisin. Haluan olla skarppi ja rento yhtä aikaa. Etenkään jos ja kun tukka on aamulla sekaisin sekä kipeä.

Kenties byrå on minun stageni? Siellä minä olen 40 tuntia viikossa lavalla, ja jopa kuulen mitä vieressä istuva sanoo.

Toivottavasti myös ystäväni voi kokea töissä samalla tavalla.