FutisTuoreimmassa Veikkaajassa oli ansiokas reportaasi Englannin jalkapallokentiltä. Yhdeksän sivun tuhti tarina lämmitti mieltä näinä pakkaspäivinä. Se sai myös miettimään suomalaista jalkapalloa ja sen seuraamisen extreme-ulottuvuutta.

Toimittaja Saku-Pekka Sundelin oli kiertänyt sumuista saarta kymmenen päivän ajan, ja käynyt katsomassa yhdeksää ottelua. Joukossa oli kiillotettua Valioliigaa ja ”elämänmakuisempaa” neljänneksi ylimmän sarjatason kakkosliigaa.

Sundelin toteaa osuvasti Southend-Bury -ottelun yhteydessä, miten ”Arsenalia tai Manchester Unitedia joka viikko televisiosta näkevien silmä on harjaantunut siihen, että laitapuolustaja saa pallon kuin pallon haltuunsa”

Uskon tämän globalisaation ja massaviestinnän vallankumouksen vaikuttavan niin englantilaiseen katsomokulttuuriin, kuin osaltaan selittävän suomalaiskatsomoiden kumisevan tyhjyyden.

Jos Englannissa, jossa ei liene kysymystäkään suosituimmasta urheilulajista, katsomosta vaaditaan roiskimisen lopettamista ja hyvän jalkapallon pelaamista, voi maailman sanoa muuttuneen. Onko siis ihme, että suomalaisseurojen edesottamukset huonokuntoisilla kentillä eivät kiinnosta kuin vannoutuneimpia lajiniiloja?

Jos katsot koko syksyn, talven ja kevään kotisohvalta miten Barcelonan pojat leikittelevät pallolla 100 000 katsojan silmien edessä, niin nouseehan siinä katsojankin vaatimustaso. Kontrasti kotikylien roudan raiskaamilla kentillä louhikkotatsilla palloa siirteleviin suomalaispelaajiin on tyly.

Peli on parempaa paikan päältä katsottuna, sanotaan. Muovimukillisia menee tosin jokunen, ennen kuin huhtikuinen veikkausliigapeli on juotu kauniiksi. Ja minä sentään olen kausikortin ostanut värintunnustaja.

Samaa kuohuvien muovimukien strategiaa käytetään myös Englannissa, vaikka sen tarve vaihtelee. Metodi on tuttu myös Suomen ykköspenkkiurheilulajin katsomoissa.

Kahvia ja pullaa pääasiassa nauttivat jääkiekon ystävät puolestaan marmattavat ajoittain SM-liigan ja tarunhohtoisen NHL:n välistä laatueroa. ”Aina saa hävetä”, twiittaa lätkäjätkä kun kotijoukkue mökeltää kaukalossa.

Mietitäänpä hetki. Tasoero rapakontakaisen kapean kaukalon rymistelyn ja turkulaisessa Teurastamossa tarjolla olevan lätkän välillä voi olla selvä. SM-liiga lienee silti millä mittarilla mitattuna tahansa maailman kuuden parhaan sarjan joukossa. Ovatko myös pelaajat taitotasoltaan yhtä lähellä toisiaan? Suomesta siirrytään kuitenkin säännöllisesti KHL:ään ja aika ajoin myös NHL:ään.

Jos jalkapallossa olisi yhtä vähän tasoeroa maailman huippuihin, niin löytäisivätkö suomalaiset myös jalkapallokatsomoihin?

Jalkapallossa tulee Valioliigan, La Ligan, Bundesligan ja Serie A:n jälkeen vielä aikamoinen määrä kiinnostavia sarjoja. Ranskan Ligue 1, Hollannin Eredivisie, listaa olisi helppo jatkaa pidempäänkin menemättä edes toiseksi ylimpiin sarjatasoihin tai Euroopan ulkopuolelle. Myös niissä sarjoissa laitapakki saa haltuunsa sen pitkän kaaripallon, eikä potki pelkkiä kukkupalloja.

Taivaskanavat ovat tuoneet penkkiurheilijoille taivaspaikan. Ovatko ne samalla lähettäneet suomalaiset jalkapalloseurat helvettiin? Tätä sopii kysyä vaikka AC Oulun väeltä.

Linkit:
Valituslautakunta hylkäsi AC Oulun valituksen (Palloliitto 16.2.2011)