Olen löytänyt sisäisen punaniskani. Joku toinen voisi sanoa, että mitä löytämistä siinä on ollut, ainahan vähintään nenä on punoittanut.

Tunnustan. Ethan ja Joel Coen soittelevat sujuvasti sieluani. Huikeita elokuvia tekevät veljekset ovat taas ajankohtaisia, kun heidän tuorein westerninsä pyörii elokuvateattereissa.  Raina on vielä näkemättä, mutta veljesten nerokkuuden pariin pääsi myös eilen illalla kotisohvalta käsin.

Yle Teema näytti mahtavan 30-luvun Etelävaltioihin sijoittuvan odysseian Voi veljet, missä lienet (O Brother, Where Art Thou). Hulppeaa huumoria sisältävän elokuvan paras hetki on kuitenkin musiikkia.

Sietämättömän komean, mutta myös hauskan George Clooneyn johtama vankikarkurikolmikko ”laulaa purkkiin” radioasemalla siinä määrin hienosti, että I Am A Man Of Constant Sorrow on yksi elokuvahistorian hienoimmista musiikkihetkistä. Muistan yhä miten kylmät väreet kulkivat selkäpiissä nähdessäni elokuvan ensimmäistä kertaa teatterin pimeydessä, ensi tahtien kajahtaessa ämyreistä. Ja minä en edes yleensä pidä countrysta.

Toki varsinaisen laulamisen taitavat tehdä ihan muut muusikot, mutta näyttelijäsuoritukset ovat hersyvän herkullisia. Täytyy tunnustaa, että kohtauksessa on helpointa samaistua radioaseman sokeaan pomoon, joka jammailee unohtumattomalla tavalla velmujen vankikarkurien Soggy Bottom Boysin tahtiin.



- Woo! Hot Damn, son I believe you did sell your soul to the devil.
- Woooooooo-wee. Boy, that was a miiiighty fine a-pickin' and a-singin'. I'll tell you what, you come on in here and sign these papers here and I'm a gonna you ten dollars a piece.
- Uh, okay sir. But Murt and Aloysius will have to sign Xes as only four of us can write.