FutisSattuu, sattuu! Voi tätä tuskan määrää! (Kai tuomari näkee tuskani…)

Neljä kertaa El Clasico reilun parin viikon sisään. Mitä jäi mieleen? Tuhansia onnistuneita syöttöjä? Teknistä taituruutta ja taktista ylivertaisuutta? Ei, vaan ihmeparantumisia.

Pelit olivat pelleilyä. Iberian niemimaan nurmikentille kokoontui lauma palloa työkseen potkivia miljonäärejä ja satojatuhansia katsojia heitä ihailemaan. Korkealaatuisen futiksen sijaan saatiin lähinnä kömpelöitä näyttelijäsuorituksia, valeloukkaantumisia ja tietoista tuomarin harhauttamista. Ala-arvoista moraalia, eikä ainakaan esikuvamaista toimintaa pikkupojille.

Lätkäjätkäystäväni yllätti minut joku aika sitten toteamalla, että hän periaatteessa ymmärtää halveksumani filmaamisen. ”Tavoitteena on voitto”, hän sanoi. ”Sen tavoittelussa ovat kaikki keinot sallittuja.”

Näinhän se on. Minussa vain on yhä aimo annos naiivia idealistia myös jalkapallon suhteen. Siihen utopiaan ei kuulu filmaaminen eikä ainakaan loukkaantumisen näytteleminen. Ehkä olen itse loukkaantunut riittävän monta kertaa teeskennelläkseni sitä enää yhtään lisää?

Loukkaantumista teeskentelevät pelaajat eivät ole pelkästään pellejä, vaan myös typeriä tolloja. Stadionit ovat täynnä kameroita. Kotikatsomoissa nähdään hidastettuna tusinasta kulmasta, ettei vastustajan jalka edes hipaissut säärtä, saati kyynärpää koskenut kasvoja. Se ei tietenkään estä pyörimästä nurmen pinnassa teatraalisesti päätä pidellen ja äänekkäästi voihkien, kaverille korttia kalastellen.

Tuomariraukalla kun ei ole kotikatsomoiden etua, hidastuksia ja uusintoja. Olen sitä mieltä, että etenkin maalitilanteiden videotarkastus olisi aika ottaa myös jalkapalloon, kuten jääkiekossa ikään.

Lisäksi törkeistä filmauksista tulisi langettaa jälkikäteen ottelurangaistuksia. Asia on kuitenkin vakavuudeltaan eri luokkaa mitä tunnekuohussa kameralle lauottu satunnainen verbaalivittu. Niistä on viime aikoina jaettu sakkoja mm. sumuisilla saarilla.

***

Tässä lähetyksessä vielä. Jotta Hornankattila ei lipsuisi pelkäksi tyytymättömän käninän alttariksi, ottakaamme esiin ilouutinen Brittein saarilta.

Tulevana kautena Valioliigassa sirkuttavat taas Kanarialinnut. Norwich City on ollut oma suosikkini punaisten paholaisten lisäksi viimeiset reilut kaksikymmentä vuotta. Ihastuin alun perin seurassa sen pirteään keltaiseen ja vihreään peliasuun, jota myös pelitapa tuntui tukevan.

Kanarialinnut teki hatunnoston arvoisen tempun noustessaan vain kahdessa vuodessa Ykkösliigasta Valioliigaan. Ensi kaudesta tuskin tulee pelkkää leikkiä ja laulua, mutta sitä voi surra hieman myöhemmin. Nyt on iloisen sirkutuksen aika!