Muu urheiluLe Tour de France on loppuhuipennusta vaille valmis. Maailmankuulun pyöräkilpailun suomalaiset tekijämiehet eivät tällä(kään) kertaa löydy satulan selästä vaan selostuskopista. Tähtinä tuikkivat Peter ja Christian Selin.

Eurosportin tarjoaman nautinnon huipennus on erinomaisen kuvatarjonnan täydentävä asiantunteva selostus. Sen lisäksi, että kaltaistani maallikkoa sivistetään katsojaa kunnioittavalla tavalla maantiepyöräilyn hienouksista, toimivat selostukset myös suoranaisina Ranskan matkailumainoksina upeine helikopterista kuvattuine ajoineen.

Itsestään asiantunteva selostus ja kommentointi eivät synny, vaan se vaatii pyöräilijöiden kaltaista pitkäaikaista valmistautumista. Ymmärtääkseni selostajapari aloittaa perehtymisen jo edellisen vuoden marraskuussa, jolloin tulevan Tourin reitti julkaistaan. Tiedä sitten onko se yhtä hikistä hommaa mitä satulasankarien kisaan valmistautuminen, mutta hatunnoston arvoista toimitustyötä kuitenkin.

Pedanttinen selostajapari käy läpi lähestulkoon kaiken mahdollisen reittien välillä olevan. Välillä raastavien mäki-irtiottojen analysointien ohessa katsojalle tarjoillaan hykerryttäviä esimerkkejä ja anekdootteja pyöräilijöiden ohi ajamien kirkkojen tai kylien osalta. Vai kuka teistä on tiennyt 500 asukkaan La Graven kylän sijaitsevan 1500 metrin korkeudessa, ja tulleen valituksi Ranskan kauneimmaksi pikku kyläksi? Osa onkin käyttänyt Tourin selostuksia omatoimisten matkojen oppaina.

Parasta on silti itse lajiselostus. Osa teistä saattaa muistaa Juha Jokisen kuiskaavan tennisselostuksen Wimbledonin turnauksen olennaisena osana. Toiset hellivät muistoissaan hotelliravintoloista etsityn Anssi Kukkosen mäkiviikkoja. Monet lätkäjätkät puolestaan muistelevat kauhulla muun kansan rakastamia Antero Mertarannan leijonaselostuksia. Itselleni maantiepyöräily on tuntematon laji, joten Selinien asiantunteva selostus on sohvaseurannan elinehto, enkä osaa löytää sieltä käsin suuria virheitä.

Toki tuijottamiseen vaikuttaa itse Tourin tarjoama uskomaton draama, pyöräilijöiden yllä leijuva jatkuva loukkaantumisriski sekä silminnähtävä fyysinen kipu ja sen voittaminen.

Itse sohvalla turvallisesti suklaata mussuttavana on pakko arvostaa sitä uhkarohkeutta, jolla pyöräilijät tulevat alas vuorenrinnettä. Ymmärrys siitä, että pienikin pomppu, töyssy, kivi tai muu epätasaisuus saattaa suistaa 100 kilometriä tunnissa kiitävän pyöräilijän päin vuorenseinää tai alas suojakaiteetonta pystysuoraa rinnettä, pakottaa ihailemaan ja jännittämään kisaajien puolesta. Nämä kaverit syövät ja juovat siinä lomassa, eikä teitä tietääkseni harjata etukäteen!

Ei liene epäselvää, ettei joukossa polkisi lauma doupattuja ihmiskoneita. Kuka tavallisilla veriarvoilla varustettu jaksaa ajaa peräkkäisinä päivinä pari sataa kilometriä vuorenrinteitä ylös alas? Toisaalta, entisen espanjalaismestarin Miguel Indurainin keuhkojen vitaalikapasiteetti oli muistaakseni jotain seitsemän litran luokkaa, joten ihan tavallisia nuoria miehiä eivät nämä sankarit ole. Epämiellyttävä dopingtotuus ei silti vähennä kisan tarjoamaa draaman kaarta.

Jokainen vastatuuleen kiireessä töihin/harrastuksiin pyörällään polkenut ja asfaltti-ihottumaa itselleen kaatumalla hankkinut osaa aavistaa edes osan siitä tuskasta, jota Touria polkevat kokevat. Sen tunteen kun keuhkot kerta kaikkiaan tuntuvat tekevät tenän ja reisistä jerkku loppuu, mutta eteenpäin on päästävä. Lujaa.

Nämä kestävyyslajien kuninkaat, kuten Selinit sanoisivat. Melkoisia selostuksen kestävyyskuninkaita itsekin.