FutisEtelä-Amerikan mestaruushipat eli Copa America on takana. Kannua kohotteli riehakkaissa tunnelmissa ennätyksellisesti 15. kertaa Uruguayn maajoukkue. Finaalin seinäruusuksi jäi Paraguay. Menestystä janonneessa isäntämaa Argentiinassa on puolestaan kauhea krapula.

Koska jokainen populaarikulttuuriin edes pintapuolisesti perehtynyt tietää, tärkeää on vertailu, lokeroiminen ja listojen tekeminen. Samassa uskollisen äänentoiston hengessä jäin pohtimaan mitä Suomessa voitaisiin oppia Uruguaysta, ja mitkä maat vastaisivat Euroopan mestaruuskinkereissä Uruguayta ja Paraguayta.

Viiden sekunnin pohtimisen jälkeen vastaus löytyi vuoden 2004 EM-finaalista. Tuolloin Kreikan vähemmän veistokselliset uroot yllättivät kaikki, ja voittivat finaalissa inhorealistisella pelillään kotijoukkue Portugalin. Vertaus Copa American finalisteihin ontuu varmasti paremmin tietävien mielestä monella tavalla, alkaen lopputuloksesta.

Tänä vuonna Paraguay pelasi kuten Kreikka. Se ei voittanut otteluita varsinaisella peliajalla, vaan pelasi alkulohkossa vain tasapelejä. Pudotuspeleissä sen loiston hetket ajoittuivat rangaistuspotkukisoihin ja vastustajien pallon katsomoon sutimiseen. Menestys perustui kyyniseen pelitapaan, jota voi myös kutsua kokemuksen mukanaan tuomaksi realismiksi.

Portugali puolestaan pelasi seitsemän vuoden takaisissa kisoissa finaalivastustajaansa kauniimpaa peliä. Toki senkin syväosaamiseen kuului härski nilkoille potkiminen, mikäli vastustaja näytti uhkaavan hyvältä. Samaa pelikirjan sivua on luettu pitkään ja hartaasti myös Uruguayssa.

Parhaimmillaan Uruguay on erinomainen iloisen jalkapallon lähettiläs, kuten Portugali. Toisaalta, ruman pelin kaihtaminen ei ole koskaan kuulunut uruguaylaiseen jalkapallomentaliteettiin. Pienessä maassa voittoa on haettu keinoja kaihtamatta, tarpeen vaatiessa ei pelkkää pikkusikaa vaan lähes villisikaa pelaten. Löysän antamiseen ei ole ollut varaa, sillä suuri naapuri Argentiina on osannut sekin rappaamisen jalon taidon. Enkä viittaa tällä populaarikulttuurin musiikillisiin ulottuvuuksiin.

Mutta miten tämä liittyy Suomeen ja Huuhkajiin?

Uruguayssa asustaa vain noin 3,5 miljoonaa asukasta. Siitä huolimatta se on maanosamestaruuksien osalta selkeästi menestyksekkäämpi mitä esimerkiksi kaikkien kadehtima Brasilia. Tuoreen mestaruuden myötä se meni jopa ohi vähemmän rakkaasta naapuristaan Argentiinasta.

Tiedän, että Euroopassa on enemmän valtioita mitä Etelä- ja Väli-Amerikassa. Tiedän, että taso on siellä päin kirjavampi. Tiedän, että Uruguayssa jalkapallon ei tarvitse samalla tavalla kilpailla lahjakkuuksista jääkiekon, pesäpallon ja ties minkä muun lajin kanssa. Mutta silti.

Silti tulee sellainen olo, että Palloliiton pojilla voisi olla syytä tehdä retki Etelä-Amerikan lilliputtivaltioon. Meitä suomalaisia on kuitenkin lähes pari miljoonaa enemmän, ja Pisa-testien mukaan olemme oppivasta porukkaa.

Suomalaisetkin osaavat puolustaa omaa maaliaan raivotautisen rakin lailla. Suomalaisetkin osaavat pelata ikävää futista. Suomalaisetkin osaavat asettua altavastaajan asemaan.

Mutta, suomalaisten olisi syytä oppia hallitsemaan peliä ennalta heikompia vastustajia vastaan. Myös maajoukkueesta tulisi löytyä pari maaliruiskua viimeistelemään kliinisellä tarkkuudella. Kykyä lähteä nopeaan vastaiskuun, joka päättyy laadukkaaseen maalia kohti suuntautuvaan laukaukseen. Vaatii tulevaisuudessa melkoista tasonnostoa Roope Riskiltä? Teemu Pukin ja Timo Furuholmin olisi myös syytä viettää nykyisenlaisia maalijuhlia paljon kovemmissa sarjoissa mitä Veikkausliiga.

Lienee epäreilua ja osin kohtuutontakin verrata Suomea kaksinkertaiseen maailmanmestarimaahan ja tuoreimpien MM-kisojen semifinalistiin. Silti, oppimisen elämyksiä voisi olla tarjolla. Jos vaikka kutsuttaisiin Uruguayn päävalmentaja kylään, ellei paikan päälle meneminen onnistu?

Futisromantikkojen kaipaamaksi sambafutismaaksi meistä tuskin on. Argentiinassa veivataan tulista tangoa, kuten aluevesirajan ulkopuolella vierailevilla ruotsinlautoilla. Voisiko Suomesta siis olla Euroopan Uruguayksi?