FutisYstäväni aavisteli Manchesterissa asuvilla olevan mahtavaa, kun Valioliigan kärkisijat jaettiin kaupungin seurojen kesken. Väittäisin punaisen puolen kaupungista pidättävän itkuaan ja teroittavan veitsiään ilosta hihkumisen sijasta.

Olen törmännyt samaan väärinajatteluun aikaisemminkin. ”Olen turkulaisen jalkapallon ystävä, ja siksi toivon sekä Interin, että Tepsin menestystä.” Lauseen kuullessani tuumaa kebab tarttua kurkkuun.

Keskinäinen kilpailu edistää kaupungissa tehtävää jalkapallotyötä, ja vahvistaa -kulttuuria, mutta kokonaisuuden näkeminen kuuluu virkamiehelle, ei jalkapallofanille. Jos kyseessä on yksi ja sama henkilö, tulee työminä ja jalkapallon ystävä itsessä erottaa toisistaan.

Fanin kuuluu olla yksisilmäinen kyklooppi. Paikallispelien hienous on niissä voimakkaissa tunteissa, joita syntyy kun yhtä aikaa toivoo oman joukkueen pärjäävän, ja samalla pelkää pahimman vihulaisen voittavan. Jalkapallo-ottelu muuttuu mielessä veriseksi taisteluksi, jossa vääränvärisen paidan pelaaja ja hänen joukkueensa edustaa kaikkea sitä, mikä maailmassa on vikana.

Mikään ei ole jalkapallon saralla makeampaa kuin paikallistaiston voittaminen. Molempien jengien maalien tuulettaminen kuuluu lapsille ja muille holhouksenalaisille. Aika harva sinivalkoinen muovisarvipääviikinki ihasteli eilen Jaffalassa jenkkien maalikarkeloita. Vaikka osaa heistä voisi pitää holhottavina.

Manchesterissä kaupunginisät, -äidit ja matkailunedistämisestä vastaavat ovat varmasti virkansa puolesta tyytyväisiä. Omasta kaupungista löytyy kaksi sarjan parasta joukkuetta. Mutta mikäli jalkapallo merkitsee muutakin kuin kaupungin tunnettuuden lisäämistyökalua, on ajatus outo. Manchester is not United City.

Turun ilmassa on koivun siitepölyn lisäksi varovaista toiveikkuutta paikallisten seurojen pärjäämisen suhteen. Inter on ollut kauden alussa odotetun vahva, ja Tepsi huohottaa kärjen niskaan ohuesta ringistään huolimatta. Kannattaja hellii jo mielessään mitalihaaveita ja -kahveita.

Veikkausliigakausi on alkutaipaleella, joten on mahdotonta sanoa varmuudella, mitkä joukkueet kisaavat lokakuun mudassa mestaruudesta. Jos päätöskierroksella kärjessä ovat tasapistein Inter ja TPS, niin kuvio olisi samanlainen mitä eilen Brittein saarilla.

Vastoin kaikkia odotuksia, oli City puppeloida oman kotiottelunsa putoamistaistossa räpiköineelle QPR:lle. Siirryttäessä erotuomarin antamalle yliajalle, oli City vielä 1-2 tappiolla. Tämä oli hyvin tiedossa Sunderlandissa, jossa United hoiti oman leiviskänsä. Tulos olisi tarkoittanut mestaruuden karkaamista Unitedin leiriin, jonka kannattajilla ilo oli jo ylimmillään ja housut kosteina onnesta, jännityksestä ja lagerin lipityksestä.

Tikkari nykäistiin viime hetkessä pois punaisten paholaisten kielen ulottuvilta. City teki lähes ennenkuulumattomalla tavalla kaksi maalia yliajalla, ja vei mestaruuden vaaleansinisille. Tappion kalkki on katkeraa, korkealta putoaa kovaa, hopea hävitään ja tusina muita suuttumaan saavia sanontoja.

Mestaruuden lipsahtaminen yliajan viime minuuteilla naapurille on sydänkohtauksen ja korkeampien voimien kiroamisen paikka. Yhtälöstä ei puutu kuin Maradonan jumalan käsi. Hetkinen, ratkaisumaalin teki argentiinalaisen puolijumalan vävypoika, joten jotain mätää siinä täytyy olla…

Tuollaisessa tilanteessa on aika vaikea iloita kanssakisaajan puolesta ja oman kaupungin jalkapallon pärjäämisestä. Pikemminkin suusta pääsee perkele tai muu isoilta pojilta opittu voimasana.

Jos vastaava tapahtuisi Turussa, niin ärräpäät kaikuisivat varmasti. Täällä tosin voisin lohduttautua ajatuksella siitä, että suurinta osaa turkulaisia asia ei koskettaisi millään lailla.

Makkara-areenalla kun pelattaisiin lätkää taas lauantaina.